Pokémon Go ja tietotyön tuotto

Millainen olisi reilu tulonjako tilanteessa, jossa jokin innovaatio leviää kulovalkean tavoin tai pääsee hyödyntämään ylikansallista markkinointivoimaa? Olisiko nykytilanteessa parannettavaa?

Tämä postaus piti kirjoittaa jo viime viikolla, mutta lomallejääntivalmistelut olivat työläämpiä kuin luulin. Mutta asia on edelleen ajankohtainen.

Pokémon Go on kaksi viikkoa sitten julkaistu mobiilipeli, joka on jo nyt tuottoisampi kuin Supercell. Sen nerokkuus on yhdistää Google Mapsin toiminnallisuudet erittäin suosittuun Pokémon-brändiin, jossa napataan taskuhirviöitä. Nyt sen voi tehdä reaalimaailmassa, vaikka pokémonit näkyvätkin vain kännykässä. Tarinan mukaan peli sai alkunsa Googlen aprillipilasta kaksi vuotta sitten, ja idea yhdistettiin olemassaolevan Ingress-pelin toiminnallisuuksiin.

Pelissä on monia kiinnostavia näkökulmia kansanterveydestä alkaen, mutta tässä aion keskittyä vain kahteen: ketkä saavat voitot? Ja kenelle ne reilussa maailmassa kuuluisivat?

Peli on Niantic-yhtiön tuote, joka varmaankin maksaa sievoisen summan Nintendolle, joka puolestaan omistaa Pokémon-brändin. Ilmaisen pelin tuotot kertyvät siitä, että oikealla rahalla voi ostaa esimerkiksi kultarahoja, joista on hyötyä pelaamisessa. Keskustelun tarpeisiin riittää valistunut arvaukseni, että voitot menevät Nianticille, Nintendolle ja Googlelle, jonka karttojen avulla peli toimii. Sen sijaan euroakaan ei saa Maanmittauslaitos, joka on tuottanut kartat suurella työllä Suomen osalta.

Niantic ei tiettävästi tätä kirjoitettaessa ole vielä kovin suuri firma, mutta Google ja Nintendo ovat maailman suurimpia yrityksiä alallaan. Tässä toteutuu siis Matteus-vaikutus eli kellä on, sille annetaan.

Ennen kuin puhutaan reiluudesta, otetaan toinen, suomalainen esimerkki eli liikkuntasovellus Moves. Se on ohjelma, joka seuraa kännykän kiihtyvyysanturin avulla käyttäjänsä liikkumista ja laskee energiankulutusta sekä monta muuta kiinnostavaa asiaa. Sen nerokkuus on siinä, että se ei käytä lisälaitteita tai virtasyöppöä gps-paikannusta, vaan ohjelma voi toimia taustalla kuluttamatta paljonkaan akkua. Ohjelman kehittänyt suomalainen ProtoGeo myytiin jo parin vuoden kuluttua ohjelmineen Facebookille. Tuntematta asiaa tarkemmin veikkaan, että Facebookin markkinointikoneiston avulla Movesin tuotto voidaan moninkertaistaa verrattuna siihen, mihin suomalainen startup olisi itse pystynyt (tai nollata, jos Facebook haluaa tappaa sen jonkin oman kilpailevan ohjelmansa tieltä).

Alustuksen jälkeen ne mielenkiintoiset kysymykset: jos maailma olisi reilu paikka, ketkä saisivat voitot Pokémon Gon ja Movesin tapauksissa? Ketkä ihmiset tekivät ne tärkeimmät innovaatiot? Ja mikä olisi kohtuullinen korvaus innovaatiosta?

Ilman tarkkoja lukujakin sanoisin, että vaikka tarkkailemani nuoriso on Pokémon Gosta erittäin innoissaan ja siksi sitä voi pitää merkittävänä innovaationa, en jaksa uskoa, että kaikkien niiden voittojen saamista voi pitää reiluna, vaan vähempikin riittäisi korvaukseksi. Henkilökohtaisesti esimerkiksi pidän merkittävämpänä innovaationa sitä, miten saatiin rauha ja itsenäisyys Namibiaan ja Kosovoon. Presidentti Martti Ahtisaari sai innovaatiostaan Nobelin rauhanpalkinnon eli noin miljoona euroa ja ansaitsi joka sentin. Rauhan syntyminen oli vaikeiden ponnistelujen tulos, mutta kartat ja Pokémonit olisivat luultavasti yhdistyneet peliksi joka tapauksessa: idea oli miljoonille niin helppo ymmärtää, että joku pokefani olisi se keksinyt ennemmin tai myöhemmin - ja luultavasti oli moneen kertaan keksittykin vaan ei toteutettu.

Movesin myyntihintaa ei ole kerrottu, mutta luulen, että Facebook on tehnyt sillä paljon enemmän voittoa kuin mitä ohjelman keksijät siitä ovat saaneet. Tässä omat sympatiani ovat alkuperäisten keksijöiden puolella, ja mitään reilua en näe siinä, miten Facebook markkina-asemaansa käyttää; niinpä jättäisin sen tässä asiassa hyvin vähille korvauksille.

En toki väitä, että markkintalous perustuisi tai että sen edes pitäisi perustua reiluuteen (ainakin sen toteuttaminen olisi haastavaa). Mutta on silti erittäin valaisevaa miettiä, miten ihannetilanteessa reilusti toimittaisiin ja onko nykymaailma kovinkin kaukana tuosta ihanteesta ja pitäisikö asialle tehdä jotain.

Omasta meilestäni pitäisi. Mutta sen selitys ei mahdu enää tähän postaukseen, vaan jatkamme aiheesta myöhemmin. Oma kiinnostava näkökulmansa on myös tällaisista innovaatioista saatava kunnia.

Kiitos kun luitte. Jakakaa ajatuksia, omianne tai minun.

Valtiollinen tietotuki edistämään maailmanrauhaa?

Turkin kansa hyötyisi siitä, että yhteiskuntaa ohjaamaan tuotettaisiin jaettu ymmärrys poliittisesta tilanteesta ja tutkimukseen perustuvat arviot toimenpiteiden toimivuudesta. Meidän länsimaiden pitäisi tuottaa sellainen hauraille maille.

En malttanut olla kirjoittamatta maailmanrauhaa otsikkoon, koska se on tuttu sana lapsuudestani 1970-luvulta. Silloin se oli miljoonien ihmisten tavoitteena. Nykyään se ei ole ollut aikoihin muodissa ehkä siksi, että maailmanrauhan tavoittelijat aikanaan uskoivat joko USAn tai Neuvostoliiton sen ylivertaisuudessaan rakentavan, ja tämä toive lienee sittemmin hautautunut. Maailmanrauha on kuitenkin edelleen tavoittelemisen arvoinen asia, kunhan se perustuu johonkin realistiseen käsitykseen maailmasta.

Nykyajan diktaattoreilla ja sortovalloilla (toki menneilläkin, mutta niille ei enää ole mitään tehtävissä) on nähdäkseni yksi yhteinen piirre: ne perustuvat valheeseen. Yleensä valheeseen ulkoisesta tai sisäisestä uhasta, joka pakottaa sotatilaan verrattaviin toimiin. Joskus hallitsija myös harhaisesti lupaa elintason nousua tai väittää poliittisten vastustajien tuovan kaaosta. Yhteiskunta- ja taloustieteet lienevät kuitenkin jo vakuuttavasti osoittaneet, että hyvinvointi ja elintaso paranevat parhaiten, kun yhteiskunta on vakaa, ennakoitava, avoin ja lakiin perustuva. Diktaattorit siis valehtelevat kansalle omaksi edukseen ja kansan tappioksi.

Kansan etu olisi siis saada tietoa siitä, miten asiat oikeasti ovat. Hyvä hallinto vaatii totuudenmukaista tietoa, ja kansan on helpompi vaatia hyvää hallintoa, jos se itse tuntee asiat. Erityisen hyödyllistä kansalle (ja turmiollista diktaattorille) on, jos kansa saa ajantasaista ja kattavaa tietoa siitä, millä toimepiteillä maata voisi hallita hyvin ja miten sitä nyt hallitaan.

Minua jaksaa hämmästyttää se, miten jatkuvasti sanotaan, että "Turkki aloitti tuomarikunnan puhdistukset" tai "Venäjä harjoitti järjestelmällistä dopingia", vaikka kyseessä ei ole kansakunta vaan yleensä jokin pieni valtaa pitävä klikki, joka noita asioita on tehnyt. Omassa mielessäni Turkki tai Venäjä tarkoittaa sitä kuvitteellista avatarien joukkoa, joka tuottaa kansan jaetun ymmärryksen tilanteesta ja päättää sen mukaisista toimista (ks. blogi 7.7.2016). Niinpä voitte ehkä kuvitella, että ulkomaanpolitiikkaa seuratessani yleensä olen eri mieltä esitetyistä tulkinnoista: eihän se kansa näitä asioita halunnut, vaan jotkut poliitikot, jotka edustavat kansaa varsin kehnosti.

Saatatte jo arvata, minne tämä pohdintani on menossa. Meidän, joilla on vapaa tiedonvälitys ja varallisuutta ja tarvittava tekniikka, pitäisi ruveta tuottamaan jaettua ymmärrystä kansoille, joiden omat hallitsijat toimivat sen vastaisesti. Meidän pitäisi kerätä ja julkaista tutkittua tietoa siitä, miten asiat ovat, mitä vaikutuksia erilaisilla päätöksillä on oikeasti, mitä mieltä kansalaiset ovat asioista ja miksi. On surkeaa nähdä, kuinka monissa maissa kansan enemmistöä vedätetään surutta hallitsijoiden haluamaan suuntaan. Vaikka vain osa uskoo viestin, muut eivät näe muuta mahdollisuutta kuin hiljaa totella väkivallan tai muun uhkan pelossa.

Tänään minulla ei ole aikaa kuvata täsmällisesti, miten jaettu ymmärrys tuotetaan. Mutta kuvitellaan, on mahdollista kattavasti kuvata, millaisia näkemyksiä kansalaisilla maan johtamisesta on, mitkä näistä käsityksistä tiede voi osoittaa virheellisiksi ja mistä mahdolliset erimielisyydet johtuvat. Meillä on siis käytettävissämme johdonmukainen, tutkimustiedon valossa totuudenmukainen ja kansalaisten arvojen mukainen kirjallinen kuvaus siitä, miten jotakin valtiota kannattaisi johtaa. Tämä olisi netissä kansan omalla kielellä kaikkien avoimesti luettavissa ja kritisoitavissa, ja löydetyt virheet korjattaisiin. Eikö se olisi erittäin hyödyllinen julkaisu mille tahansa kansalle?

Sellainen olkoon kansan perusoikeus! Erityisesti haurailla mailla ja diktatuureilla pitäisi olla semmoinen, mutta kyllä se ryhdistäisi menoa Suomessakin, vaikka meitä maailman parhaaksi maaksi kehutaan. Jatkan aiheesta vielä, mutta huomenna sukelletaan pelimaailmaan.

Kiitos kun luitte. Jakakaa ajatuksia, omianne tai minun.

Turkki on saatava tieto-ohjaukseen

Turkki on etääntymässä hyvistä tietojohtamisen periaatteista. Voisiko kansainvälinen yhteisö auttaa Turkin kansaa?

Olen ollut viikonlopun huonosti tiedotusvälineiden parissa, mutta Turkin vallankaappausyrityksen tiedoilta ei ole voinut välttyä. Aika vähillä tiedoillakin voinee tehdä tilanteesta muutamia päätelmiä. Erityisesti minua kiinnostaa (blogini teeman mukaisesti) tiedon rooli päätöksenteossa.

Aloitetaan yhdestä yksityiskohdasta: Helsingin Sanomien mukaan vuorokauden kuluttua vallankaappausyrityksen alkamisesta oli kolme tuhatta tuomaria erotettu. Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Toni Alarannan analyysi lienee kiistaton: niin nopeasti ei voida faktapohjalta löytää kaappausyritykseen sotkeutuneita tuomareita, jos sellaisia edes on. Nimilistojen on siis täytynyt olla valmiina, ja nyt saatiin tekosyy panna potkut täytäntöön.

Tässä vaiheessa ei ainakaan minulla ole tietoa, millä perusteilla nimet on listalle kerätty, mutta lienee selvää, että ne eivät ole sattumanvaraisia vaan systemaattisen kartoitustyön tulosta. Päämääränä on ollut kitkeä tietynlaisia näkemyksiä pois tuomarikunnasta. Tämä on tietojohtamisen näkökulmasta turmiollista ja vastoin sen keskeisiä periaatteita. Erdogan pyrkii siis aktiivisesti vähentämään tietoa, hänelle itselleen epämiellyttävää tietoa, Turkin hallinnosta.

Tästä seuraa kaksi ongelmaa. Kun tieto vähenee, päätökset huononevat. Tämä ei lupaa hyvää Turkin politiikalle jatkossa. Lisäksi kun sitä kammottua tietoa ja Erdoganin vastustamaa ajattelua kuitenkin on olemassa, tarvitaan voimatoimia sen pitämiseksi näkymättömissä. Yksittäiseen virkamieheen on suhteellisen helppoa kohdistaa sortoa ja saada hänet toimimaan halutulla tavalla. Mutta sitten kun hallinto on puhdistettu, pitäisi puhdistaa kansa, ja siitä tulee helposti todella rumaa jälkeä.

Suosittelen lukemaan Pierre Cullifordin eli Peyon nerokkaan, vuonna 1964-1965 julkaistun yhteiskuntakuvauksen Strumfaattori, joka huikealla tavalla kuvaa demokratian luisumista sortoon ja sisällissotaan. Siinäkin katastrofin alkulähde on yksinkertainen: hallinnon harhaista omakuvaa murentava tieto joutui sen hampaisiin ja tietoa levittävät yritettiin vaientaa. Tämä tietenkin epäonnistui, koska puhdistustoimet sinänsä todistivat kriitikoiden olevan oikeassa.

En edes yritä tarjota mitään käytännön ratkaisuja Turkin hallinnolle tai oppositiolle, koska minun pitäisi tuntea maan tilanne paljon paremmin. Sen sijaan ehdotan kansainväliselle yhteisölle pohdittavaksi tietojohtamisen etätuen tarjoamista. Siis mitä?

Olen jo pitkään miettinyt heikossa hapessa olevien valtioiden tarvitsevan ulkopuolista tietotukea. Verottaja, oikeuslaitos, parlamentti ja monet muut yhteiskunnan osat tarvitsevat tietoa järkevään toimintaan, ja usein valtion oma toiminta ei kykene sellaista tuottamaan. Mikseivät muut valtiot tule kansan avuksi keräämään tietoa vallitsevasta tilanteesta? Kyllä kai kansainvälisessä työkalupakissa on muitakin työkaluja kuin voivottelu ja tärkeissä hätätilanteissa nopean toiminnan sotajoukot?

Erdogan ja monet muut inhoaisivat tätä ajatusta maan sisäisiin asioihin sotkeutumisena. Mutta minulle Erdoganin menestys on yhdentekevää. Tärkeää on kansakunnan jaetun ymmärryksen tuottaminen. Huomenna kerron tästä ajatuksesta lisää.

-----

Aloitin blogin nohevasti kirjoittamalla joka päivä. Sitten tuli valitettavan pitkä tauko, mutta pitemällä aikavälillä tavoittelen vähintään kolmen blogin vauhtia viikossa.

Ilmaiset innovaatiot voivat olla arvokkaimpia

Patentin lisäksi pitäisi olla jokin tapa tienata ideoilla, jotka keksijä jakaa vapaasti kaikkien käyttöön. Sellainen tapa on helppo kehittää teoriassa, mutta käytännön toteutusta ei ole vielä nähty. Keksitkö sinä sellaisen?

Mietitäänpä vielä patenttia. Se tuottaa keksijälle hyötyä vain siinä tapauksessa, että hän onnistuu kaupallistamaan keksintönsä ja tekemään sillä rahaa. Lisäksi hänellä pitää olla resursseja puolustaa patenttiaan oikeudessa (tai ainakin pystyä antamaan sellaisen vaikutelman). Nämä ovat aika kovia vaatimuksia tavalliselle tietotyöläiselle, joka saa hyvän idean.

En tiedä sinusta, mutta ainakin minä olisin huono patentinomistaja. Ideat kiinnostavat minua enemmän kuin niiden omakohtainen taloudellinen hyödyntäminen. Talousteoreetikotkin sanovat, että yhteiskunnan kokonaisedun kannalta jokaisen kannattaisi tehdä sitä, mitä osaa parhaiten. Keksijät ja kaupallistajat eivät usein ole samoja ihmisiä. Niinpä minä antaisin mielelläni keksintöni muiden hyödynnettäväksi, mutta olisi reilua, että minäkin saisin siitä jonkinlaisen korvauksen.

Avoimuutta ja uusiokäyttöä rajoitetaan kaikkein vähiten sellaisessa innovaatiojärjestelmässä, joka on täysin avoin kaikille ja jonka ideoita saa kuka tahansa käyttää vapaasti. Miten siis se korvaus järjestettäisiin?

Ensimmäisenä tulee mieleen kohteellinen toteutus, eli nettisivu vapaasti käytettävien ideoiden kehittämiseen. Joka idea saa oman sivunsa, jossa sitä kehitetään ja johon idean käyttäjät raportoivat käyttönsä. Käyttöseuranta on avain järjestelmän toiminnalle ja ainoa idean käyttämisen ehto. Tällä tavalla saadaan selville, kuinka hyödyllinen keksintö oikeasti on ollut.

Jo käyttömäärät toimivat julkisena kiitoksena ja kannustimena ideoiden kehittäjille. Mutta tämän lisäksi olisi varsin helppoa lisätä järjestelmään rahallinen kannustin, joka jollain melko suoraviivaisella tavalla lasketaan käyttömääristä ja joukkoistetuista laatuarvioinneista. Tämä olisi syytä maksaa verovaroista, koska kaikki muut tavat hoitaa maksaminen ovat yksinkertaisesti hankalampia. Esimerkiksi käyttäjiltä rahan periminen hillitsisi käytöstä raportointia. Ja verovarat ovat muutenkin oikeudenmukainen rahanlähde: koko järjestelmähän on olemassa, jotta ihmiset voivat hyötyä toistensa ideoista, ja ihmisten yhteenliittymähän yhteiskunta on.

Nurkkakuntainen päättäjä voi haluta rajoittaa korvauksen maksamista ulkomailla asuvalle keksijälle tai ulkomaisen käytön perusteella, mutta nämä ovat ehkä vain yksityiskohtia. Itse uskon, että olisi itsekkäästikin ajatellen suomalaisten etu, että lukuisissa muissa maissa, erityisesti kehitysmaissa, otettaisiin käyttöön suomalaisia innovaatioita, kuten rehellinen virkamies, tehokas verotusjärjestelmä (videossa kohdassa 1:40) tai avoin päätöksentekokäytäntö.

Kannattaa muistaa, että merkittävimmät innovaatiot eivät ole useinkaan hienoja vempaimia, vaan oivaltavia tapoja saada ihmiset muuttamaan käyttäytymistään ja omaksumaan ympäristöystävällisempiä tai muita toimintamalleja. Tämä minunkin esittämäni idea on aika heppoinen; todellinen keksijä on se, joka osaa motivoida ihmiset sen käyttämiseen. Käytäntöjen muuttamisen tärkeys on oivallus, jonka edistämiseksi on THL:ssä kehitetty Innokylä.

Mikä sitten estää rakentamasta tällaista järjestelmää ja ottamasta sitä käyttöön? En tiedä, sanokaapa te. Ei tämä ole toimintamallina mutkikas eikä tietotekniikaltaan vaativa. Kai kyse on motivaation puutteesta tai toimintamallien muutoshitaudesta. Mutta jos idea on kehittämisen arvoinen, levittäkää sitä edelleen.

Mikä motivoi tietotyöläistä?

Ihmisiä motivoivat raha, patentit, ryhmän kannustus ja myös oma sisäinen motivaatio. Yhteiskunnan kannattaisi miettiä, miten innostusta pystyttäisiin levittämään enemmän ja tärkeämpiin asioihin kuin nykyään.

Kaikki ihmiselämää seuranneet tietävät, että motivoitunut ihminen kykenee ällistyttäviin suorituksiin, mutta vastentahtoisen suoriutuminen voi olla tuskastuttavan kehnoa. Niinpä on tärkeää tietotyössäkin miettiä, mikä meitä tietotyöläisiä motivoi. Tämä aihepiiri vaatii pohdintaa ajan kanssa ja useita postauksia, mutta aloitetaan nyt yleistarkastelulla.

Suoraviivaisin keino motivoida ihmisiä on raha. Jos pystyt palkkaamaan ihmisen täyspäiväisesti tietotyöhön, hänen motivoimisensa kohtuusuoritukseen onnistuu melko helposti. Tietysti ihmisen on syytä nähdä, että hänen työnsä on tärkeää. Mutta eipä meitä kiinnostakaan se, miten ihmisiä motivoidaan joutavan työn tekemiseen, joten asian tärkeys oletetaan tässä lähtökohdaksi.

Kuitenkin pelkkä asian tärkeys ei yleensä saa ihmistä tarttumaan toimeen. Tärkeitä asioita kun maailmassa riittää, ja miksi kukaan tarttuisi juuri johonkin tiettyyn hankkeeseen ihan noin omatoimisesti. Näitäkin tilanteita kyllä sattuu: tunnen useitakin ihmisiä, jotka vakuuttuvat jonkin tietyn asian tärkeydestä, ja he ovat valmiita käyttämään kaiken liikenevän ajan sen asian edistämiseen. Tämmöinen sisäsyntyinen motivaatio kuitenkin liikuttaa kuitenkin vain pientä vähemmistöä ihmisistä.

Tutkimusyhteisö on tietenkin kehittänyt omia keinojaan motivoida jäseniään. Tyypillinen keino on vertaisarvioiduille julkaisuille annettu arvostus. Tämä konkretisoituu monissa tilanteissa kuten tutkimusrahoja tai professuureja jaettaessa: jos ei ole vertaisarvioituja julkaisuja, ei ole kunnon tutkija. Omakohtaisena kokemuksena tästä on eräs professuurihaku, jossa olin pistänyt Opasnetin kymmenen tärkeimmän julkaisuni joukkoon. Arvioija totesi, että tämmöinenkin julkaisu mainitaan, "...mutta sillä ei tietenkään ole tieteellistä relevanssia".

Yksittäisistä motivoivista tekijöistä tärkein on ehkä ryhmän tuki. Ihmiselle on tärkeää kuulua ryhmään täysivaltaisena jäsenenä, ja hän herkästi myös omaksuu ryhmän arvot. Hän on myös valmis työskentelemään ryhmän arvojen puolesta, joskus hyvinkin tarmokkaasti. (Tästä on myös pelottavia esimerkkejä, minkä terroristivärvääjät hyvin tietävät.) Niinpä jonkin tietotyön tekemiseksi on hyvä idea perustaa ryhmä edistämään sitä asiaa. Hallintokin on tämän huomannut, ja monenlaisia joukkoistamishankkeita on viime aikoina putkahdellut paljon. Olen itsekin ollut perustamassa niitä.

Kuitenkin uuden ryhmän perustaminen joka asiaa varten on työlästä ja vaatii karismaattisia ihmisiä (katso eilinen blogini rumien ja ujojen ongelmista). Niinpä minua kiinnostaisi löytää jokin yleispätevä motivaattori. Jotain, jota yhteiskunta voisi tuupata markkinoille, vähän kuin rahaa, tietotyön tekemiseksi. Raha ei kuitenkaan tähän käy, koska silloin yhteiskunnan pitäisi etukäteen tietää mitä se haluaa ja palkata joku tekemään se. Minä tavoittelen tilannetta, jossa kuka tahansa voisi tuottaa tietoa, ja jälkeenpäin katsottaisiin, kenen tieto on hyödyllistä tai arvostettavaa ja kenelle palkinto maksettaisiin. Tällöin tietotyö olisi yleisesti motivoivaa, ja ihmiset alkaisiva ajatella: "Mitähän hyödyllistä tietoa voisin tänään tuottaa?"

Sanottakoon vielä, että mitään patentin tapaista systeemiä en tässä ajattele. Siinä kyllä kuka tahansa voi tuottaa uuden oivalluksen, ja jälkeenpäin katsotaan, ansaitseeko se palkinnin. Mutta patentit ovat useimmissa muissa suhteissa tavoitteeni vastaisia. Valmisteluvaiheessa ne kannustavat salaamaan asioita yhteistyön luomisen sijasta. Patentin myöntämisen tarkoitus on estää muita hyödyntämästä oivallusta omiin tarkoituksiinsa. Vaikka tämä on patentin omistajan etu, se on avoimen yhteiskunnan tappio.

No, se on tappio siinä tapauksessa, että olisi olemassa jokin toinen kannuste, joka motivoisi ihmisiä keksimään samat patentoitavat asiat ja jakamaan ne kaikille. Jos patentti on ainoa keino synnyttää se innovaatio, silloin se on myös yhteiskunnan etu.

Huomenna jatkan tämän asian pohdintaa pitemmälle: onko parempia kannusteita tarjolla?

Rumien ja ujojen puolustus

Daniel Hamermesh on vuosia tutkinut ulkonäön vaikutusta ihmisen tuloihin ja onnellisuuteen. Jo vuonna 1993 julkaistussa artikkelissaan hän osoittaa, että kauniiden ja rumien välinen tuloero on yli kymmenen prosenttia. Ja tämä on sen jälkeen, kun on jo otettu huomioon, että ulkonäöllä on vaikutusta siihen, millaiseen ammattiin ihminen päätyy. Kuten arvata saattaa, kauniit päätyvät paremmin palkattuihin ammatteihin.

Tällä asialla on tietenkin ihmiselle itselleen suuri merkitys. Monet tämän ymmärtävätkin ja käyttävät suuren osan elämästään yrittämällä parannella omaa ulkonäköään toisten silmissä. Tässä blogissa minua eivät kuitenkaan kiinnosta vaikutukset yksilöön tai tasa-arvoon (joista voi Hamermeshin kirjasta lukea enemmän), vaan vaikutukset yhteiskuntaan eli meihin kaikkiin.

Ulkonäkötutkimuksessa tietenkin pyritään - kuten kaikessa tutkimuksessa - erottelemaan eri tekijöiden vaikutukset. Niinpä voimme olettaa, että nuo mainitut tuloerot ovat ainakin pääosin onnistuttu siivoamaan ihmisen koulutuksen, älykkyyden ja muiden tekijöiden vaikutuksista. Lisäksi voinemme olettaa, että kauniiden ihmisten palkka ei ainakaan järjestelmällisesti ylitä heidän todellista tuottavuuttaan työelämässä.

Sen sijaan rumien tuottavuus on pienempi kuin se voisi olla. He ovat vähemmän vakuuttavia, eikä heitä kuunnella yhtä herkästi. Tämä tarkoittaa sitä, että jos ruma ja kaunis ihminen keksivät yhtä hyvän ajatuksen, on todennäköisempää, että kauniin ihmisen ajatus toteutetaan ja ruman jää toteuttamatta kuin toisin päin. Tämä on tappio ihmiskunnalle. Tietenkin kaikkien hyvät ideat pitäisi toteuttaa. Kannattaa myös muistaa niitä lukuisia tilanteita ihmiskunnan historiassa, jossa joku karismaattinen ihminen on saanut läpi omia todella typeriä ideoitaan vain tuntumalla muiden mielestä vakuuttavalta.

En ole pienellä etsimisellä löytänyt vastaavanlaisia tutkimuksia ujoista. Mutta tuntuu kuitenkin todennäköiseltä, että heidän ideoillaan on vielä karumpi kohtalo. Usein he eivät edes saa niitä sanotuksi, kun taas puheliaiden ekstroverttien ideat kyllä ovat kaikkien tiedossa, ja niiden toteuttaminen jo tästä syystä todennäköisempää. Kun tähän lisätään vielä ulospäinsuuntautuneiden markkinamiesten kyky myydä ajatuksensa rahoittajille, ero kasvaa entisestään.

Sellaisesta kirjallisuudesta ei toki ole puutetta, jossa opetetaan ihmisiä ponnistelemaan unelmansa eteen ja markkinoimaan sitä. Mutta kukaan ei varmaan kuvittele, että näitä kirjoja lukemalla ujot muuttuisivat yhtä tehokkaiksi ideoiden myyjiksi kuin ekstrovertit. Niinpä ujojen ideat edelleen jäävät alihyödynnetyiksi.

Meidän yhteiskuntana pitäisi ymmärtää tämä potentiaali. Jos pystymme edistämään käytäntöjä, joissa rumien ja ujojen ihmisten osaaminen ja ideat saadaan paremmin käyttöön, se on kaikkien etu. Kun puhutaan tiedon tuottamisesta ja hyödyntämisestä, ei periaatteessa ole mitään merkitystä puhujan ulkonäöllä. Argumentum ad hominem toimii silloinkin, kun kuulija huomaamattaan vakuuttuu puhujan väitteestä pelkästään tämän ulkonäön perusteella. Tällaisia tilanteita tulee siis välttää.

Niinpä työskentelytilat, jotka keskittyvät tiedon sisältöön ja sen vakuuttavuuteen, toimivat tasa-arvotekijöinä ja auttavat rumia ja ujoja pääsemään reilumpaan tilanteeseen. Netissä asiat on helpompi järjestää niin, että ulkonäkö tai sosiaalisen tilanteen haltuunottotaito eivät määrää ihmisen osallistumismahdollisuuksia tai karsi toteuttavia ideoita.

Tämä mahdollisuus meidän on syytä pitää mielessä. Meillä ihmiskuntana on kova tarve löytää uusia hyviä ajatuksia ja erityisesti käyttää niitä. Komeat ja vakuuttavat ihmiset pitäisi valjastaa parhaiden ajatusten edistämiseen riippumatta siitä, ovatko ne omia vai jonkun ruman ja ujon kehittämiä.

Osa Irakin sodan jälkiviisaudesta tiedettiin etukäteen

Chilcotin raportti Ison-Britannian roolista Irakin sodassa on tylyä luettavaa. Tärkeimmät opetukset ovat, että vakavassa asiassa on erityisen tärkeää perustaa päätökset luotettaviin havaintoihin ja että kritiikin perusteeton vaimentaminen on turmion alku. 

Eilen julkaistiin kauan odotettu Chilcot-raportti Ison-Britannian toiminnasta Irakin sodassa. Arviot ovat murskaavia: väitteet joukkotuhoaseista uskottiin kevein perustein, sotaan lähdettiin vaikka muitakin vaihtoehtoja oli vielä jäljellä, ja sotaan lähdettiin ilman kunnon suunnitelmaa. Nyt on selvästi jälkiviisauden aika.

Jälkiviisaiden on tietysti hyödytöntä kauhistella ja päivitellä asioita. Sen sijaan pitää miettiä, mikä meni pieleen ja mitä siitä on opittavissa. On myös huomionarvoista, että iso osa moitteista ei ole jälkiviisautta vaan esitettiin jo ennen Irakin sotaa.

Yhdysvalloissa mutta varsinkin Euroopassa vastustettiin ankarasti suunnitelmaa hyökätä Irakiin, ja tästä asiasta järjestettiin isoja mielenosoituksia. Ranskan esittämä arvostelu hiersi Bushin leiriä niin paljon, että he nimesivät ranskanperunat uudelleen vapausperunoiksi.

Myös joukkotuhoaseiden olemassaoloa epäiltiin laajasti, koska mitään selkeää näyttöä ei tuotu julkisuuteen. Muistan itse, kuinka ainoa melko vakuuttava tieto oli se, kun Colin Powell sanoi televisiossa, että heillä oli varma tieto aseista. Pidin nimittäin Powellia ainoana järkevänä ja rehellisenä ihmisenä Bushin hallinnossa. Se oli virhe, mutta saamme siitä onneksi kaksi hyödyllistä opetusta.

Ensinnäkin ainoat vahvat perustelut jotakin hypoteesia vastaan perustuvat havaintoihin. Lankesin argumentum ad hominem -harhaan kun arvioin väitettä puhujan luotettavuuden enkä datan valossa. Vaikka havainnot osoittavat, että niiden välillä usein on positiivinen korrelaatio, lopullisia päätelmä tai näin vakavassa asiassa edes alustavia päätelmiä ei pidä tehdä ilman havaintoja.

Toiseksi, Bushin hallinnossa oli systemaattinen virhe ja se oli kritiikin puute. Siellä ei kyseenalaistettu omaa politiikkaa, ei piitattu asia-argumenteista, eikä myöskään kuunneltu tai annettu painoa niille kymmenillemiljoonille, jotka kyseenalaistivat. Opetuksena Irakin sodasta voidaan sanoa, että jos hallinto lakkaa reagoimasta kritiikkiin, on kiire vaihtaa hallintoa. Tässä valossa myös Tony Blairin viesti Bushille "Tuen sinua, mitä tapahtuukin" näyttää vakavalta kritiikittömyydeltä.

Kritiikkiin reagoiminen ei tarkoita sitä, että galluppien pelossa yritetään myötäillä kritiikkiä. Sen sijaan kritiikkiä on kuunneltava ja pystyttävä perustelemaan, miksi joskus tehdään kritiikin vastaisesti. Jos rationaaliset tarkkailijat pystyvät ymmärtämään perustelut, ongelmaa ei ole, vaan silloin toimitaan jaetun ymmärryksen varassa. Jos yrityksistä huolimatta muut eivät kykene ymmärtämään perusteluja, on vakavasti mietittävä oman ajattelun oikeellisuutta. Kaikkihan me joskus olemme väärässä.

Kiitos kun luitte. Jakakaa ajatuksia, omianne tai minun.

Seuraava blogi ilmestyy maanantaina.