Mikä motivoi tietotyöläistä?

Ihmisiä motivoivat raha, patentit, ryhmän kannustus ja myös oma sisäinen motivaatio. Yhteiskunnan kannattaisi miettiä, miten innostusta pystyttäisiin levittämään enemmän ja tärkeämpiin asioihin kuin nykyään.

Kaikki ihmiselämää seuranneet tietävät, että motivoitunut ihminen kykenee ällistyttäviin suorituksiin, mutta vastentahtoisen suoriutuminen voi olla tuskastuttavan kehnoa. Niinpä on tärkeää tietotyössäkin miettiä, mikä meitä tietotyöläisiä motivoi. Tämä aihepiiri vaatii pohdintaa ajan kanssa ja useita postauksia, mutta aloitetaan nyt yleistarkastelulla.

Suoraviivaisin keino motivoida ihmisiä on raha. Jos pystyt palkkaamaan ihmisen täyspäiväisesti tietotyöhön, hänen motivoimisensa kohtuusuoritukseen onnistuu melko helposti. Tietysti ihmisen on syytä nähdä, että hänen työnsä on tärkeää. Mutta eipä meitä kiinnostakaan se, miten ihmisiä motivoidaan joutavan työn tekemiseen, joten asian tärkeys oletetaan tässä lähtökohdaksi.

Kuitenkin pelkkä asian tärkeys ei yleensä saa ihmistä tarttumaan toimeen. Tärkeitä asioita kun maailmassa riittää, ja miksi kukaan tarttuisi juuri johonkin tiettyyn hankkeeseen ihan noin omatoimisesti. Näitäkin tilanteita kyllä sattuu: tunnen useitakin ihmisiä, jotka vakuuttuvat jonkin tietyn asian tärkeydestä, ja he ovat valmiita käyttämään kaiken liikenevän ajan sen asian edistämiseen. Tämmöinen sisäsyntyinen motivaatio kuitenkin liikuttaa kuitenkin vain pientä vähemmistöä ihmisistä.

Tutkimusyhteisö on tietenkin kehittänyt omia keinojaan motivoida jäseniään. Tyypillinen keino on vertaisarvioiduille julkaisuille annettu arvostus. Tämä konkretisoituu monissa tilanteissa kuten tutkimusrahoja tai professuureja jaettaessa: jos ei ole vertaisarvioituja julkaisuja, ei ole kunnon tutkija. Omakohtaisena kokemuksena tästä on eräs professuurihaku, jossa olin pistänyt Opasnetin kymmenen tärkeimmän julkaisuni joukkoon. Arvioija totesi, että tämmöinenkin julkaisu mainitaan, "...mutta sillä ei tietenkään ole tieteellistä relevanssia".

Yksittäisistä motivoivista tekijöistä tärkein on ehkä ryhmän tuki. Ihmiselle on tärkeää kuulua ryhmään täysivaltaisena jäsenenä, ja hän herkästi myös omaksuu ryhmän arvot. Hän on myös valmis työskentelemään ryhmän arvojen puolesta, joskus hyvinkin tarmokkaasti. (Tästä on myös pelottavia esimerkkejä, minkä terroristivärvääjät hyvin tietävät.) Niinpä jonkin tietotyön tekemiseksi on hyvä idea perustaa ryhmä edistämään sitä asiaa. Hallintokin on tämän huomannut, ja monenlaisia joukkoistamishankkeita on viime aikoina putkahdellut paljon. Olen itsekin ollut perustamassa niitä.

Kuitenkin uuden ryhmän perustaminen joka asiaa varten on työlästä ja vaatii karismaattisia ihmisiä (katso eilinen blogini rumien ja ujojen ongelmista). Niinpä minua kiinnostaisi löytää jokin yleispätevä motivaattori. Jotain, jota yhteiskunta voisi tuupata markkinoille, vähän kuin rahaa, tietotyön tekemiseksi. Raha ei kuitenkaan tähän käy, koska silloin yhteiskunnan pitäisi etukäteen tietää mitä se haluaa ja palkata joku tekemään se. Minä tavoittelen tilannetta, jossa kuka tahansa voisi tuottaa tietoa, ja jälkeenpäin katsottaisiin, kenen tieto on hyödyllistä tai arvostettavaa ja kenelle palkinto maksettaisiin. Tällöin tietotyö olisi yleisesti motivoivaa, ja ihmiset alkaisiva ajatella: "Mitähän hyödyllistä tietoa voisin tänään tuottaa?"

Sanottakoon vielä, että mitään patentin tapaista systeemiä en tässä ajattele. Siinä kyllä kuka tahansa voi tuottaa uuden oivalluksen, ja jälkeenpäin katsotaan, ansaitseeko se palkinnin. Mutta patentit ovat useimmissa muissa suhteissa tavoitteeni vastaisia. Valmisteluvaiheessa ne kannustavat salaamaan asioita yhteistyön luomisen sijasta. Patentin myöntämisen tarkoitus on estää muita hyödyntämästä oivallusta omiin tarkoituksiinsa. Vaikka tämä on patentin omistajan etu, se on avoimen yhteiskunnan tappio.

No, se on tappio siinä tapauksessa, että olisi olemassa jokin toinen kannuste, joka motivoisi ihmisiä keksimään samat patentoitavat asiat ja jakamaan ne kaikille. Jos patentti on ainoa keino synnyttää se innovaatio, silloin se on myös yhteiskunnan etu.

Huomenna jatkan tämän asian pohdintaa pitemmälle: onko parempia kannusteita tarjolla?

Rumien ja ujojen puolustus

Daniel Hamermesh on vuosia tutkinut ulkonäön vaikutusta ihmisen tuloihin ja onnellisuuteen. Jo vuonna 1993 julkaistussa artikkelissaan hän osoittaa, että kauniiden ja rumien välinen tuloero on yli kymmenen prosenttia. Ja tämä on sen jälkeen, kun on jo otettu huomioon, että ulkonäöllä on vaikutusta siihen, millaiseen ammattiin ihminen päätyy. Kuten arvata saattaa, kauniit päätyvät paremmin palkattuihin ammatteihin.

Tällä asialla on tietenkin ihmiselle itselleen suuri merkitys. Monet tämän ymmärtävätkin ja käyttävät suuren osan elämästään yrittämällä parannella omaa ulkonäköään toisten silmissä. Tässä blogissa minua eivät kuitenkaan kiinnosta vaikutukset yksilöön tai tasa-arvoon (joista voi Hamermeshin kirjasta lukea enemmän), vaan vaikutukset yhteiskuntaan eli meihin kaikkiin.

Ulkonäkötutkimuksessa tietenkin pyritään - kuten kaikessa tutkimuksessa - erottelemaan eri tekijöiden vaikutukset. Niinpä voimme olettaa, että nuo mainitut tuloerot ovat ainakin pääosin onnistuttu siivoamaan ihmisen koulutuksen, älykkyyden ja muiden tekijöiden vaikutuksista. Lisäksi voinemme olettaa, että kauniiden ihmisten palkka ei ainakaan järjestelmällisesti ylitä heidän todellista tuottavuuttaan työelämässä.

Sen sijaan rumien tuottavuus on pienempi kuin se voisi olla. He ovat vähemmän vakuuttavia, eikä heitä kuunnella yhtä herkästi. Tämä tarkoittaa sitä, että jos ruma ja kaunis ihminen keksivät yhtä hyvän ajatuksen, on todennäköisempää, että kauniin ihmisen ajatus toteutetaan ja ruman jää toteuttamatta kuin toisin päin. Tämä on tappio ihmiskunnalle. Tietenkin kaikkien hyvät ideat pitäisi toteuttaa. Kannattaa myös muistaa niitä lukuisia tilanteita ihmiskunnan historiassa, jossa joku karismaattinen ihminen on saanut läpi omia todella typeriä ideoitaan vain tuntumalla muiden mielestä vakuuttavalta.

En ole pienellä etsimisellä löytänyt vastaavanlaisia tutkimuksia ujoista. Mutta tuntuu kuitenkin todennäköiseltä, että heidän ideoillaan on vielä karumpi kohtalo. Usein he eivät edes saa niitä sanotuksi, kun taas puheliaiden ekstroverttien ideat kyllä ovat kaikkien tiedossa, ja niiden toteuttaminen jo tästä syystä todennäköisempää. Kun tähän lisätään vielä ulospäinsuuntautuneiden markkinamiesten kyky myydä ajatuksensa rahoittajille, ero kasvaa entisestään.

Sellaisesta kirjallisuudesta ei toki ole puutetta, jossa opetetaan ihmisiä ponnistelemaan unelmansa eteen ja markkinoimaan sitä. Mutta kukaan ei varmaan kuvittele, että näitä kirjoja lukemalla ujot muuttuisivat yhtä tehokkaiksi ideoiden myyjiksi kuin ekstrovertit. Niinpä ujojen ideat edelleen jäävät alihyödynnetyiksi.

Meidän yhteiskuntana pitäisi ymmärtää tämä potentiaali. Jos pystymme edistämään käytäntöjä, joissa rumien ja ujojen ihmisten osaaminen ja ideat saadaan paremmin käyttöön, se on kaikkien etu. Kun puhutaan tiedon tuottamisesta ja hyödyntämisestä, ei periaatteessa ole mitään merkitystä puhujan ulkonäöllä. Argumentum ad hominem toimii silloinkin, kun kuulija huomaamattaan vakuuttuu puhujan väitteestä pelkästään tämän ulkonäön perusteella. Tällaisia tilanteita tulee siis välttää.

Niinpä työskentelytilat, jotka keskittyvät tiedon sisältöön ja sen vakuuttavuuteen, toimivat tasa-arvotekijöinä ja auttavat rumia ja ujoja pääsemään reilumpaan tilanteeseen. Netissä asiat on helpompi järjestää niin, että ulkonäkö tai sosiaalisen tilanteen haltuunottotaito eivät määrää ihmisen osallistumismahdollisuuksia tai karsi toteuttavia ideoita.

Tämä mahdollisuus meidän on syytä pitää mielessä. Meillä ihmiskuntana on kova tarve löytää uusia hyviä ajatuksia ja erityisesti käyttää niitä. Komeat ja vakuuttavat ihmiset pitäisi valjastaa parhaiden ajatusten edistämiseen riippumatta siitä, ovatko ne omia vai jonkun ruman ja ujon kehittämiä.