Ovatko jotkin asiat liian monimutkaisia päätettäviksi? Onko
laajamittainen sote-uudistus mahdoton, koska siinä on liikaa toimijoita,
tavoitteita ja yksityiskohtia? Entä onko ilmastonmuutos vielä
laajempana ja hankalampana asiana ihmiskunnan tuho, kun ongelmien
ratkomiseksi tarvittava päättäminen on yksinkertaisesti liian vaikeaa ja
liikkuvia osia on niin paljon?
Tässä esseessä pyrin esittelemään ajatuksia uudenlaisesta,
tehokkaammasta päätösvalmistelusta. Siinä huomiota kiinnitetään
erityisesti siihen tietoon, jota valmistelijalla ja lopulta päättäjällä
on käytettävissään. Käytän analogiana sudokua, joka on useimmille tuttu
ja joka on matemaattisesti ajateltuna samalla tavalla "mahdoton"
ratkaistava kuin sote. Jos siis voit ratkaista sudokun, ihmiskunta voi
ratkaista ongelmiaan hyödyntämällä samanlaisia menetelmiä. Sudokut
voivat auttaa meitä ymmärtämään monimutkaisuutta ja sitä, miten
hankalissa tilanteissa kannattaa ja varsinkin miten ei kannata ongelmia
ratkoa. Apuna tulee käyttää tietokiteen ja näkemysverkon tapaisia uusia
tietotyökaluja, ja ajatuksia tulee kokeilla ja edistää osana esimerkiksi
Sitran kehityshankkeita.
Sudoku näyttää yksinkertaiselta. Ruudukossa on yhdeksän riviä,
yhdeksän saraketta ja yhdeksän aluetta kooltaan kolme kertaa kolme
ruutua. Joka ruutuun pitää kirjoittaa numero 1-9, eikä sama numero saa
olla kahdesti samalla rivillä, sarakkeessa eikä alueella.
Mutta taustalla oleva matematiikka paljastaa yllätyksen. Sudokuja voi periaatteessa olla 981
erilaista, ja tämä luku on samaa suuruusluokkaa kuin koko
maailmankaikkeudessa on atomeja. Arvaamalla on siis turha yrittää.
Lähtötilanteessa kuitenkin on annettu noin 25 numeroa valmiiksi, eli
vaihtoehtoja on jäljellä 981-25, mikä edelleen ylittää
käsityskyvyn. Sudokun nokkeluus kuitenkin piilee siinä, että
järjettömästä määrästä vaihtoehtoja itse asiassa vain tasan yksi on
oikea ja kaikki muut rikkovat sääntöjä. Tämä yksi on mahdollista löytää
etsimällä ruutuja, joihin sopii vain yksi numeroista, ja tällöin
jäljellä olevien mahdollisuuksien määrä tipahtaa joka kerta
yhdeksäsosaan.
Miten tämä sitten liittyy päätöksentekoon? Ajatellaanpa
sote-uudistusta, joka taas kerran horjuu monimutkaisuutensa ja
ongelmiensa alla. Siinäkin on lukuisa joukko tärkeitä kysymyksiä kuten
vastuuasiat, rahoitusmallit, päätöksenteko, potilaan ja
palveluntuottajan kannustimet sekä toiminnan ohjaaminen. Jokaisessa
kysymyksessä on useita vaihtoehtoja, jotka ovat keskenään enemmän tai
vähemmän yhteensopivia. Matemaatisesti asetelma on siis samantapainen
kuin sudokussa, paitsi että ruutujen määrä on epäselvä, numerot
vaihtelevat kysymyksestä toiseen, eikä ole varmaa, mitkä yhdistelmät
ovat sallittuja.
Tämän monimutkaisuuden hallitsemiseksi hallitus teki jo
alkuvaiheessa linjauksia, joilla mahdollisia ulottuvuuksia karsittiin ja
valmistelua suunnattiin. Tärkeimmät linjaukset olivat, että
hallintomalli perustuu maakuntiin ja että potilaan valinnanvapautta
lisätään. Käytännön valmistelutyön kannalta tämän ajateltiin olevan
välttämätöntä, mutta sudokun pelaajat tietävät, että pahin virhe on
alussa rajata mahdollisuuksia päättämällä jonkin ruudun sisällöstä ja
pelaamalla sitten sen mukaan. Sudokun ratkaiseminen perustuu täsmälleen
päinvastaiseen eli kaikki ruudut pidetään avoimena, kunnes varmuudella
nähdään, ettei ruutuun voi tulla kuin tietty numero.
Hallitus selvästi ajatteli, että sotessa ja sudokussa on se
merkittävä ero, että alkurajausten jälkeenkin sotessa on jäljellä
lukuisia hyviä vaihtoehtoja, jotka kyllä löytyvät kunhan valmistelutyö
etenee. Kataisen hallitus noudatti samaa logiikkaa yhdistäessään
kuntauudistuksen soteen. Nyt tiedämme, että tiukkojen alkurajausten
jälkeen yhtään hyvää kokonaisratkaisua ei enää löytynyt ja koko hanke
kaatui. Kriitikot puhuvat valuviasta ja tarkoittavat juuri samaa asiaa,
eli hyvien ratkaisujen loppumista liian tiukkojen alkuehtojen takia.
Entä jos sote-uudistus nyt vain on liian monimutkainen
valmisteltava ilman alkuvaiheen rajauksia? On vaikea edetä, jos
periaatteessa mikä tahansa suunta on mahdollinen. Rajaukset helpottavat
tätä ongelmaa olennaisesti. Toisaalta alussa on vaikea tietää, mitä
kaikkea rajaukset sulkevat pois. Tämä johtuu moniulotteisen optimoinnin
vaikeudesta.
Optimointi on sitä, että lukuisien vaihtoehtojen vaikutukset
arvioidaan, ja sitten valitaan se, jonka kokonaishyödyt ovat suurimmat.
Periaatteessa selkeää, mutta ongelmana on, että suuruusjärjestys selviää
vasta kun laskelmat on tehty. Jos sudokussa vaihtoehtojen
luettelemiseen eivät atomit riitä, on selvää, ettei paljon pienemmänkään
ongelman vaihtoehtoja pystytä laskemaan, vaikka meillä olisi kaikki
faktat tiedossa. Käytännölliset rajat alkavat tulla vastaan jo silloin,
kun erillisiä päätöksiä ja jokaisella eri vaihtoehtoja on puolisen
tusinaa. Soten tapaisessa monimutkaisessa aiheessa asioita on tietenkin
paljon enemmän, jolloin alkurajausten tekeminen ei onnistu optimoimalla.
Asiantuntijoiden laaja näkemys saattaa tässä auttaa, mutta
asiantuntijoilla on sama optimointiongelma, ja siksi he harvoin ovat
yksimielisiä politiikkoja kiinnostavista lähtökohtakysymyksistä.
Tässä kirjoituksessa haluan tuoda vakavasti pohdittavaksi
sellaisen päätösvalmistelumallin, jossa pyritään välttämään
alkurajauksia ja sen sijaan viedään eteenpäin lukuisia vaihtoehtoisia
malleja. Sudokunpelaajakin pystyy ratkomaan pulmaansa, vaikka hänellä on
biljoonia ja taas biljoonia vaihtoehtoisia ratkaisuja käsissään. Ne on
vain onnistuttu tarjoilemaan niin selkeässä ja helposti työstettävässä
muodossa, ettei hän edes tunnista ongelmansa matemaattista laajuutta.
Ratkaisuna on se, että jokainen yksittäinen kysymys pystytään
erottamaan kokonaisuudesta ja tarkastelemaan siihen liittyvää muutamaa
asiaa erikseen. Esimerkiksi kysymykseen "voiko tähän ruutuun tulla 2?"
vastaus on ei, jos samalta riviltä, sarakkeesta tai alueelta löytyy jo
numero 2. Kaikki tarvittavat tiedot mahtuvat sudokun tapauksessa
paperilapulle, joten on helppo seurata tilannetta ja tunnistaa
ratkaisuja yksittäisiin kysymyksiin. Ratkomista voidaan myös tehostaa
sillä, että lukuisat ihmiset pystyvät toisistaan riippumatta kysymään
tuollaisia kysymyksiä ja sulkemaan vaihtoehtoja pois - tosin sudokujen
osalta tämä harvoin on tarpeen.
Samaa työskentelytapaa voidaan noudattaa sote-valmistelussa.
Jokainen vaihtoehto, joka tunnistetaan epäyhteensopivaksi jonkin toisen
asian kanssa vie ymmärrystä eteenpäin. Mutta ennen kuin ollaan näin
pitkällä, pitää tehdä jotain mitä ei sudokussa tarvitse koska se on jo
selvää: jokainen asia ja vaihtoehto ja niiden kytkennät muihin asioihin
pitää erikseen tunnistaa ja kuvata. Pitää myös kuvata se, miksi ja millä
edellytyksillä jotkin asiat eivät ole yhteensopivia.
Miten tämä sitten muuttaisi sote-valmistelua? Huomio kiinnittyisi
paljon vähemmän hallituksen yksittäisten ehdotusten kritisointiin tai
kannattamiseen ja paljon enemmän eri osa-alueiden mahdollisten
vaihtoehtojen etsimiseen ja kuvaamiseen. Esimerkiksi asiantuntijat ovat
toki perehtyneet muiden maiden sote-järjestelmiin ja huomioineet tämän
valmistelussa, mutta nyt syntyisi kannuste kuvata ja evaluoida niitä
systemaattisessti, kriittisesti ja julkisesti suomalaisiin olosuhteisiin
peilaten. Tämä olisi hyvin opettavaista, varmaan myös asiantuntijoille
itselleen.
Kuvailutyötä olisi paljon enemmän, mutta toisaalta se voitaisiin
hajauttaa tehokkaasti, koska osa-alueiden vaihtoehtojen olemassaolo on
täysin riippumatonta muista asioista. Tämä on tärkeää huomata: alussa
vain kuvataan mikä olisi teoriassa mahdollista, ja vasta seuraavassa
vaiheessa aletaan ratkoa sudokua eli miettiä, mitkä vaihtoehdot eivät
sovi yhteen. Nykyvalmistelusta poiketen myös julkista keskustelua
suoraan valmistelun osana olisi paljon enemmän, kun joudutaan miettimään
paljon useampia vaihtoehtoja kuin hallituksen esityksessä. Samalla
loppuisi valitus siitä, että perusteltua kritiikkiä ei kuunnella, kun
kaikki kritiikki otettaisiin automaattisesti ja kiitoksin pohjaksi
vaihtoehtoisten ratkaisujen kuvaamiseen.
Nykyään kolmensadan terveyskeskuksen lounaspöydissä puhutaan
kaikissa samasta asiasta eli hallituksen uusimman ehdotuksen
kriittisestä yksityiskohdasta, ja kaikkien näiden keskustelujen
dokumentointi olisi pelkkää toistoa. Uudessa valmistelussa sen sijaan
jokaisessa terveyskeskuksessa voitaisiin miettiä eri asiaa, koska
valmistelussa olisi paljon enemmän yksityiskohtia pohdittavana. Tällöin
myös kaiken tämän keskustelun kirjaaminen veisi valmistelua
ratkaisevasti eteenpäin - suunnilleen samalla ajankäytöllä.
Tästä seuraa se, että koko valmistelutyö pitää ajatella avoimena,
joukkoistavana yhteiskehittämisenä. Nykyiset sote-valmisteluun värvätyt
asiantuntijat eivät mitenkään ehtisi käydä läpi ja kuvata kaikkea
tarpeellista, koska tehtävää tietotyötä olisi enemmän. Toisaalta kun
sitä pystyttäisiin tehokkaammin hajauttamaan ja tekemään yhtäaikaisesti,
valmistelun kalenteriaika todennäköisesti lyhenisi.
Samoin pienenisi nykyinen polttava ongelma: jos jokin
kehityslinja osoittautuukin perustuslain vastaiseksi tai muuten
mahdottomaksi, pitää peruuttaa niin paljon taaksepäin, että koko hanke
voi kaatua tai hallituskausi loppua kesken. Tämä taas johtaisi
nykymallissa siihen, että asia siirtyy seuraavalle hallitukselle, joka
asettaa omat alkurajauksensa valmistelulle. Koska ne tuskin ovat samat
kuin edellisellä hallituksella, suuri osa kaikesta valmistelusta muuttuu
hyödyttömäksi ja joudutaan lähtemään melko tyhjältä pöydältä.
Sudoku-valmistelussa puolestaan tiedot on kuvattu alkurajauksista
riippumattomasti, joten valmistelutyö on hyödyllistä mille tahansa
hallitukselle, ja mahdollisen umpikujan aiheuttama peruutus on lyhyt ja
vähemmän harmilllinen sekä valmistelun että aikataulun puolesta.
Miten tällainen sudokutyyppinen valmistelu sitten käytännössä
toteutettaisiin? Oma ehdotukseni on, että käytetään moderneja
yhteiskehittämiseen luotuja avoimia verkkotyökaluja. Erityisesti uskon
tarvittavan tietokiteitä, eli tiettyyn tutkimuskysymykseen vastaavia
nettisivuja, joissa kerätään tarpeellinen tutkimustieto ja käydään
asiaan liittyvät keskustelut; ja näkemysverkkoja, joiden avulla kuvataan
eri asioiden välisiä yhteyksiä ja yhteensopimattomuuksia. Näiden
tietorakenteiden esittely on oma aiheensa, mutta niistä voi lukea lisää
sivuilta http://fi.opasnet.org/fi/Tietokide ja http://en.opasnet.org/w/Extended_causal_diagram
Tällainen muutos päätöksenteossa ei toki tapahdu itsestään.
Kuitenkin Suomessa on vahvoja pyrkimyksiä kehittää tietopohjaista
päätöksentekoa, kansalaisosallistumista ja yhteiskunnallista dialogia.
Näissä kaikissa on samanlaisia motiiveja asioiden parantamiseen, mutta
toistaieksi tässä esitetty tietoteoreettinen tausta on ollut
taka-alalla. Kuitenkin esimerkiksi Sitran dialogiloikan ja tieto
päätöksenteossa -hankkeen teemat ovat vahvasti synergistisiä tämän
ajatuksen kanssa. Olisi myös erinomaista, jos joku puolue ottaisi
aktiivisesti tällaisen avoimen kehittämisen omaan työhönsä
kokeiltavaksi.
Keskustelua päätösvalmistelun kehittämisestä on siis syytä jatkaa
intensiivisesti. Olemme uuden demokraattisen harppauksen äärellä, jos
vain uskallamme sen ottaa.