Mikä motivoi tietotyöläistä?

Ihmisiä motivoivat raha, patentit, ryhmän kannustus ja myös oma sisäinen motivaatio. Yhteiskunnan kannattaisi miettiä, miten innostusta pystyttäisiin levittämään enemmän ja tärkeämpiin asioihin kuin nykyään.

Kaikki ihmiselämää seuranneet tietävät, että motivoitunut ihminen kykenee ällistyttäviin suorituksiin, mutta vastentahtoisen suoriutuminen voi olla tuskastuttavan kehnoa. Niinpä on tärkeää tietotyössäkin miettiä, mikä meitä tietotyöläisiä motivoi. Tämä aihepiiri vaatii pohdintaa ajan kanssa ja useita postauksia, mutta aloitetaan nyt yleistarkastelulla.

Suoraviivaisin keino motivoida ihmisiä on raha. Jos pystyt palkkaamaan ihmisen täyspäiväisesti tietotyöhön, hänen motivoimisensa kohtuusuoritukseen onnistuu melko helposti. Tietysti ihmisen on syytä nähdä, että hänen työnsä on tärkeää. Mutta eipä meitä kiinnostakaan se, miten ihmisiä motivoidaan joutavan työn tekemiseen, joten asian tärkeys oletetaan tässä lähtökohdaksi.

Kuitenkin pelkkä asian tärkeys ei yleensä saa ihmistä tarttumaan toimeen. Tärkeitä asioita kun maailmassa riittää, ja miksi kukaan tarttuisi juuri johonkin tiettyyn hankkeeseen ihan noin omatoimisesti. Näitäkin tilanteita kyllä sattuu: tunnen useitakin ihmisiä, jotka vakuuttuvat jonkin tietyn asian tärkeydestä, ja he ovat valmiita käyttämään kaiken liikenevän ajan sen asian edistämiseen. Tämmöinen sisäsyntyinen motivaatio kuitenkin liikuttaa kuitenkin vain pientä vähemmistöä ihmisistä.

Tutkimusyhteisö on tietenkin kehittänyt omia keinojaan motivoida jäseniään. Tyypillinen keino on vertaisarvioiduille julkaisuille annettu arvostus. Tämä konkretisoituu monissa tilanteissa kuten tutkimusrahoja tai professuureja jaettaessa: jos ei ole vertaisarvioituja julkaisuja, ei ole kunnon tutkija. Omakohtaisena kokemuksena tästä on eräs professuurihaku, jossa olin pistänyt Opasnetin kymmenen tärkeimmän julkaisuni joukkoon. Arvioija totesi, että tämmöinenkin julkaisu mainitaan, "...mutta sillä ei tietenkään ole tieteellistä relevanssia".

Yksittäisistä motivoivista tekijöistä tärkein on ehkä ryhmän tuki. Ihmiselle on tärkeää kuulua ryhmään täysivaltaisena jäsenenä, ja hän herkästi myös omaksuu ryhmän arvot. Hän on myös valmis työskentelemään ryhmän arvojen puolesta, joskus hyvinkin tarmokkaasti. (Tästä on myös pelottavia esimerkkejä, minkä terroristivärvääjät hyvin tietävät.) Niinpä jonkin tietotyön tekemiseksi on hyvä idea perustaa ryhmä edistämään sitä asiaa. Hallintokin on tämän huomannut, ja monenlaisia joukkoistamishankkeita on viime aikoina putkahdellut paljon. Olen itsekin ollut perustamassa niitä.

Kuitenkin uuden ryhmän perustaminen joka asiaa varten on työlästä ja vaatii karismaattisia ihmisiä (katso eilinen blogini rumien ja ujojen ongelmista). Niinpä minua kiinnostaisi löytää jokin yleispätevä motivaattori. Jotain, jota yhteiskunta voisi tuupata markkinoille, vähän kuin rahaa, tietotyön tekemiseksi. Raha ei kuitenkaan tähän käy, koska silloin yhteiskunnan pitäisi etukäteen tietää mitä se haluaa ja palkata joku tekemään se. Minä tavoittelen tilannetta, jossa kuka tahansa voisi tuottaa tietoa, ja jälkeenpäin katsottaisiin, kenen tieto on hyödyllistä tai arvostettavaa ja kenelle palkinto maksettaisiin. Tällöin tietotyö olisi yleisesti motivoivaa, ja ihmiset alkaisiva ajatella: "Mitähän hyödyllistä tietoa voisin tänään tuottaa?"

Sanottakoon vielä, että mitään patentin tapaista systeemiä en tässä ajattele. Siinä kyllä kuka tahansa voi tuottaa uuden oivalluksen, ja jälkeenpäin katsotaan, ansaitseeko se palkinnin. Mutta patentit ovat useimmissa muissa suhteissa tavoitteeni vastaisia. Valmisteluvaiheessa ne kannustavat salaamaan asioita yhteistyön luomisen sijasta. Patentin myöntämisen tarkoitus on estää muita hyödyntämästä oivallusta omiin tarkoituksiinsa. Vaikka tämä on patentin omistajan etu, se on avoimen yhteiskunnan tappio.

No, se on tappio siinä tapauksessa, että olisi olemassa jokin toinen kannuste, joka motivoisi ihmisiä keksimään samat patentoitavat asiat ja jakamaan ne kaikille. Jos patentti on ainoa keino synnyttää se innovaatio, silloin se on myös yhteiskunnan etu.

Huomenna jatkan tämän asian pohdintaa pitemmälle: onko parempia kannusteita tarjolla?

Arvostus on tärkeämpää kuin raha

Yhteiskunnassa pitäisi ihmisiä kannustaa enemmän tekemään arvostettavia tekoja. Tässä auttaisi, jos käytössä olisi arvostukselle kunnon mittari. Esittelen yhden ajatusleikin sellaisesta, nimittäin onorit. Ne auttavat meidä näkemään arvostettavat asiat tarkemmin ja puhumaan niistä paremmin, kun kaikkea ei tarvitse vääntää rahaksi.

Kuulin jo lapsena sanottavan, että kaikkea ei voi mitata rahalla. Vuosikausia minua on mietityttänyt, millä sitä sitten pitäisi mitata. Yhteiskunnassa kun pätee "sitä saat mitä mittaat", ja monet tärkeät asiat jäävät huomaamatta, jos niitä ei mitata tai mitataan väärällä tavalla.

Toimittaja ja kirjailija Anu Partanen mainostaa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa Yhdysvalloissa (jutut sekä Suomen Kuvalehdessä 19.6. että Helsingin Sanomissa 3.7.). Hänen viestinsä on, että suurin vapaus saavutetaan, kun yhteiskunta toimii ja turvaa verovaroilla tärkeät asiat. Silloin ei itse tarvitse murehtia ja säästää sairaanhoitoon, lasten koulutukseen tai eläkkeisiin kuten Yhdysvalloissa.

Tämän onnistuminen vaatii, että yhteiskunnassa on paljon ihmisiä, joiden työnä on tehdä toisille näitä hyviä asioita. Rahaa se toki vaatii, mutta yleensä suomalaiset ymmärtävät sen ja osaavat arvostaa veroja. Onpa täällä yhdistyskin nimeltä Iloiset veronmaksajat. Ja meillä on myös yksi parhaista innovaatioista: suomalainen virkamies. Sellainen, joka toimii yhteiskunnan hyväksi eikä omaksi edukseen. Mutta siitä lisää joskus toiste.

Vaikka Suomessa asiat ovat yleensä ottaen hyvällä mallilla, meilläkin on selviä katvealueita hyvän tekemisessä. Ihmiset olisivat valmiita tekemään toisilleen hyviä asioita paljon enemmänkin, jos siitä jotenkin palkittaisiin tai saisi arvostusta tai jopa elannon. Niinpä herää kaksi kysymystä. Miten sitä mitattaisiin? Miten siitä palkittaisiin?

Olen kirjoitellut tästä vuosien varrella erilaisia versioita Opasnettiin nimellä arvostusteoria. Monet niistä ovat osoittautuneet huonoiksi tarkemmassa tarkastelussa. Uusin versio arvostusteoriasta voisi toimia, ja siksi sitä olisi kiinnostavaa kokeilla käytännössä.

Koska arvostuksen jakamisessakin on kyse yhteiskunnallisesta päätöksestä, lähtökohtana minulla ovat samat periaatteet kuin aina eli avoimuus, kohteellisuus ja kritisoitavuus. Tehdäänpä siis ajatuskoe siitä, miten se toimisi:

Ihmiset palkittaisiin sellaisista hyvistä teoista, jotka he osoittavat tehneensä. Erilaisilla teoilla olisi erisuuruisia arvoja sen mukaan, miten arvostettavina ihmiset niitä pitävät. Käynnissä olisi jatkuva avoin keskustelu ja äänestys tekojen arvokkuudesta. Ihmisellä siis olisi sen verran arvostusta kuin hänen tekonsa ovat arvostettavia sillä hetkellä. Tämän arvostuksen mittayksikkönä käytettäisiin onoria. Mielipiteet voivat toki muuttua eri tekojen merkityksestä, ja samalla muuttuvat ihmisen onorien määrä.

Onoreissa tärkeintä olisi se, että ne tekisivät ihmisten hyvät teot näkyviksi ja arvostettaviksi, vähän kuin sankarimitalit. Ne olisivat julkaista tietoa, ja yhteiskunta kannustaisi niiden keräämiseen ja arvostamiseen. Ne olisivat siis arvokkaita itsessään.

Ihmisen olisi kuitenkin mahdollista myös elättää itsensä tekemällä näitä arvostettavia tekoja. Se tapahtuisi siten, että onoreita voisi lunastaa rahaksi. Tämä tapahtuisi epälineaarisella vaihtokurssilla eli ihminen jolla on vähän onoreja saisi yhtä onoria kohden enemmän euroja kuin sellainen jolla on paljon onoreita. Tämä on reilua samasta syystä kuin progressiivinen verotus. Olen kuvannut tätä pohdintaa tarkemmin Opasnetissä.

Onoreissa olisi hienoa se, että niitä ei tarvitsisi antaa pois, vaan ihmisellä säilyisi aina se arvostus jonka hän on ansainnut. Mutta yhtä onoria ei tietenkään voisi lunastaa rahaksi kahta kertaa, koska emme ole keksimässä rahanpainokonetta.

Tällaisessa arvostusjärjestelmässä on tietenkin monia käytännön haasteita, ja tarvitaan paljon kokeilua ja kulttuurinmuutosta, ennen kuin se voisi olla oikeasti käytössä. Mutta halusin esitellä idean teille jo aika varhaisessa vaiheessa. Se kun auttaa näkemään maailmaa tarkemmin, kun voi kuvitella, mikä on nykymenossa pielessä. Tulette huomaamaan, että monet asiat tehdään nykyään tyhmästi yksinkertaisesti siksi, ettei arvostukselle ole olemassa kunnon mittaria kuten onorit. Silloin asia väännetään talouskysymykseksi ja puhutaan rahasta, mutta usein ei tavoiteta asian ydintä. Olette ehkä sote-keskustelun aikana ajatelleet jotain tuon suuntaista.

Arvostus kuitenkin on tärkeämpää kuin raha, ja sen mittaamisen vaikeus estää meitä näkemästä monia tärkeitä asioita ja mahdollisuuksia. Jo onorin idea helpottaa niiden tärkeiden asioiden näkemistä ja ajattelemista. Erityisesti uskon sen edistävän avoimen tiedon tuottamista, ja tästä uskon löytäväni teille esimerkkejä lähipäivinä.

Kiitos kun luitte. Levittäkää ajatuksia, omianne tai minun.