Mitä avoin päätöksentekokäytäntö muuttaa käytännössä?

Olen viime aikoina kirjoittanut puhtaaksi ja päivittänyt melko teoreettista paperia avoimesta päätöksentekokäytännöstä ja siitä, millainen tietomenetelmä se oikein on. Nyt alkoi tuntua, että tuon kuvauksen lisäksi pitäisi lähestyä asiaa käytännön kautta ja kuvata, mitkä asiat oikeasti muuttuisivat, jos avoimesta päätöksentekokäytännöstä tulisi valtavirtaa.

Vaikka menetelmässä mainitut periaatteet kuulostavat yleviltä ja abstrakteilta, vakavasti otettuna ne paljastavat pahoja puutteita meidän joka päiväisestä toiminnastamme ja saavat muuttamaan toimintaa. Otetaan vaikka avoimuus.

Kaikki tieto avataan heti kaikille, ellei ole erikseen kirjattua perustelua tehdä toisin. Eduskuntatyössä tämä tarkoittaisi, että lakiesitys ei ensin muhisi kuukausia tai jopa vuosia hallituksen virkamiesten valmisteltavana, vaan siitä päivästä asti kun päätetään jotain lakia tarvittavan, avattaisiin julkinen dokumentti siitä, mitä lailla tavoitellaan ja mitä se voisi sisältää. Työn edetessä lakiesityksen versiot tulisivat nähtäville saman tien, ja työn edistymistä olisi helppo seurata. Yleensähän lakiesitykset muuttuvat julkisiksi vasta, kun hallitus antaa ne eduskunnalle eli asia on jo pitkällä.

Kuulen jo vastustajien äänet: vähänkin kiistanalaiset ja varsinkin puolivalmiit ehdotukset ammutaan alas heti, kun sellaisia tulee julkisuuteen, joten tällä tavalla mitään ei saataisi eduskuntaan asti.

Kuulostaa tosiaan hankalalta, mutta tähän on vastalääke. Eihän hallituksen tarvitse tuoda riepoteltavaksi ainoastaan omaa lempiehdotustaan, vaan se voi valmistella useita erilaisia mahdollisia ratkaisuja ottamatta kantaa siihen, mitä se aikoo lopulta ehdottaa. Tästä seuraisi monta etua.

Ensinnäkin hallitus itse joutuisi miettimään asiaa vakavasti useasta eri näkökulmasta tuottaakseen monta tasapainoista esitystä ja niille perustelut. Se parantaisi harkintaa jo ennen ensimmäistä ulostuloa.

Toiseksi vastustajien herkullisin taktiikka ei toimisi. Sehän on, että ensin etsitään ehdotuksesta jokin naurettava tai oikeustajun vastainen yksityiskohta, ja sitten ammutaan sitä kohti, jolloin koko esitys kaatuu. Tämä ei toimi siksi, että jos vastustaa yhtä esitystä, tulee samalla kannattaneeksi muita ehdotuksia eikä jotain kuvitteellista upeaa ja virheetöntä ehdotusta, jonka voi väittää olevan olemassa.

Kolmanneksi hallituksen haukkuminen huonosta toiminnasta ei toimi, jos ei tiedetä, mikä ehdotuksista oikeastaan on se hallituksen esitys. Jos haukkuu ehdotusta, ei välttämättä hauku hallitusta, ja pelkkä hallituksen haukkuminen ilman kytkentää huonoon ehdotukseen on vain noloa.

Kohteellisuudella ja kritiikillä on myös isoja vaikutuksia käytäntöihin, niistä ensi kerralla.

Tieteen tarinankerrontaa on kehitettävä

Tieteen tarina on ylivertainen erilaisiin uskomustarinoihin verrattuna. Sen kerrontaa olisi kuitenkin kehitettävä, koska nykyinen tieteellinen julkaiseminen on tehotonta, kallista ja huonosti synteesejä ja virheenkorjausta tuottavaa.

Johannes Cairns ja Johanna Muurinen (HS Mielipide 1.8.) kirjoittivat hienosti tieteen tarinan paremmuudesta erilaisiin uskomusselityksiin verrattuna. Metafora on osuva, mutta tarinaa ei kerrota johdonmukaisesti. Tuore tieteellinen tieto julkaistaan satoinatuhansina irrallisina artikkeleina, ja uuteen aihepiiriin tutustuminen vie asiantuntijaltakin viikkoja.

Systeemi on kallis sekä lukijalle että kirjoittajalle ja rajoittaa tiedon leviämistä. Lisäksi artikkeleissa julkaistuja virheitä on hankala saada korjatuksi.

Jos haluaa selvittää uusia tieteellisiä yksityiskohtia, kuten tietyn rokotteen väitettyjä haittavaikutuksia, ei esimerkiksi avoimesta Wikipediasta ole apua. Siellä kun on vain vakiintunutta tietoa esimerkiksi oppikirjoista, ja alkuperäistulosten julkaiseminen on kielletty.

Käytännöt ovat siis kaukana ihanteesta, jossa avoimuus on itsestäänselvyys ja tieteen itsekorjaavuus toimii nopeasti eikä vuosien viiveellä.

Tieteen tarina olisi aivan mahdollista kirjoittaa oikeastikin. Meillä voisi olla avoin Wikipedian tapainen verkkotyötila, johon tutkijat toisivat alkuperäisaineistonsa kaikkien tutkittaviksi ja kävisivät kriittistä keskustelua päätelmistä reaaliajassa. Synteesi olisi kaikkien luettavissa tiiviissä ja ymmärrettävässä muodossa.

Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska tutkijoiden tiukka tulosohjaus tunnistaa tuotoksiksi vain perinteiset artikkelit.

Tässä olisi suomalaisille tiederahoittajille ja hallitukselle läpimurron paikka. Ohjaamalla tutkijoiden tarmoa ja tietoa yhteisen, kritisoitavan tarinan kerrontaan päästäisiin tutkimustiedossa samaan kuin elokuvissa ja pokemoneissa ollaan jo: on yksi selkeä paikka, josta tieto löytyy ilmaiseksi niin tarkasti ja luotettavasti kuin käytännössä on tarpeen.

Tutkijoiden aika ei millään riitä kaikkien somekeskusteluissa esitettyjen virheiden korjaamiseen. Mutta kun media, somettajat, kansalaiset ja muut tutkijat pääsevät hyödyntämään yhteistä tieteen tarinaa, harhaluulojen valta murtuu.

Pahoittelen pitkää viivettä postauksessa. Roihu-partioleiri oli intensiivisempi (ja pölyisempi) kuin ajattelin, joten tietokone pysyi rinkassa koko leirin ajan.

Ilmaiset innovaatiot voivat olla arvokkaimpia

Patentin lisäksi pitäisi olla jokin tapa tienata ideoilla, jotka keksijä jakaa vapaasti kaikkien käyttöön. Sellainen tapa on helppo kehittää teoriassa, mutta käytännön toteutusta ei ole vielä nähty. Keksitkö sinä sellaisen?

Mietitäänpä vielä patenttia. Se tuottaa keksijälle hyötyä vain siinä tapauksessa, että hän onnistuu kaupallistamaan keksintönsä ja tekemään sillä rahaa. Lisäksi hänellä pitää olla resursseja puolustaa patenttiaan oikeudessa (tai ainakin pystyä antamaan sellaisen vaikutelman). Nämä ovat aika kovia vaatimuksia tavalliselle tietotyöläiselle, joka saa hyvän idean.

En tiedä sinusta, mutta ainakin minä olisin huono patentinomistaja. Ideat kiinnostavat minua enemmän kuin niiden omakohtainen taloudellinen hyödyntäminen. Talousteoreetikotkin sanovat, että yhteiskunnan kokonaisedun kannalta jokaisen kannattaisi tehdä sitä, mitä osaa parhaiten. Keksijät ja kaupallistajat eivät usein ole samoja ihmisiä. Niinpä minä antaisin mielelläni keksintöni muiden hyödynnettäväksi, mutta olisi reilua, että minäkin saisin siitä jonkinlaisen korvauksen.

Avoimuutta ja uusiokäyttöä rajoitetaan kaikkein vähiten sellaisessa innovaatiojärjestelmässä, joka on täysin avoin kaikille ja jonka ideoita saa kuka tahansa käyttää vapaasti. Miten siis se korvaus järjestettäisiin?

Ensimmäisenä tulee mieleen kohteellinen toteutus, eli nettisivu vapaasti käytettävien ideoiden kehittämiseen. Joka idea saa oman sivunsa, jossa sitä kehitetään ja johon idean käyttäjät raportoivat käyttönsä. Käyttöseuranta on avain järjestelmän toiminnalle ja ainoa idean käyttämisen ehto. Tällä tavalla saadaan selville, kuinka hyödyllinen keksintö oikeasti on ollut.

Jo käyttömäärät toimivat julkisena kiitoksena ja kannustimena ideoiden kehittäjille. Mutta tämän lisäksi olisi varsin helppoa lisätä järjestelmään rahallinen kannustin, joka jollain melko suoraviivaisella tavalla lasketaan käyttömääristä ja joukkoistetuista laatuarvioinneista. Tämä olisi syytä maksaa verovaroista, koska kaikki muut tavat hoitaa maksaminen ovat yksinkertaisesti hankalampia. Esimerkiksi käyttäjiltä rahan periminen hillitsisi käytöstä raportointia. Ja verovarat ovat muutenkin oikeudenmukainen rahanlähde: koko järjestelmähän on olemassa, jotta ihmiset voivat hyötyä toistensa ideoista, ja ihmisten yhteenliittymähän yhteiskunta on.

Nurkkakuntainen päättäjä voi haluta rajoittaa korvauksen maksamista ulkomailla asuvalle keksijälle tai ulkomaisen käytön perusteella, mutta nämä ovat ehkä vain yksityiskohtia. Itse uskon, että olisi itsekkäästikin ajatellen suomalaisten etu, että lukuisissa muissa maissa, erityisesti kehitysmaissa, otettaisiin käyttöön suomalaisia innovaatioita, kuten rehellinen virkamies, tehokas verotusjärjestelmä (videossa kohdassa 1:40) tai avoin päätöksentekokäytäntö.

Kannattaa muistaa, että merkittävimmät innovaatiot eivät ole useinkaan hienoja vempaimia, vaan oivaltavia tapoja saada ihmiset muuttamaan käyttäytymistään ja omaksumaan ympäristöystävällisempiä tai muita toimintamalleja. Tämä minunkin esittämäni idea on aika heppoinen; todellinen keksijä on se, joka osaa motivoida ihmiset sen käyttämiseen. Käytäntöjen muuttamisen tärkeys on oivallus, jonka edistämiseksi on THL:ssä kehitetty Innokylä.

Mikä sitten estää rakentamasta tällaista järjestelmää ja ottamasta sitä käyttöön? En tiedä, sanokaapa te. Ei tämä ole toimintamallina mutkikas eikä tietotekniikaltaan vaativa. Kai kyse on motivaation puutteesta tai toimintamallien muutoshitaudesta. Mutta jos idea on kehittämisen arvoinen, levittäkää sitä edelleen.

Suomalainen tiede käytännössä

Suomalainen tiede voisi olla termi avoimelle, kriittiselle ja kohteelliselle tiedon tuotannolle ja käytölle yhteiskunnassa. Sen tavoitteena on toisten ymmärtämiseen perustuva jaettu ymmärrys.

Miksi pitäisi puhua suomalaisesta tieteestä, kun tiede kuitenkin on perustaltaan kansainvälistä?

Termi tuli minulle mieleen amerikkalaisen markkinoinnin professorin Ira Kalbin kommentista, että suomalaiset eivät osaa markkinoida hienoja tuotteitaan. Se mitä olen ehdottamassa, ei ole perinteistä tiedettä eikä sitä tässä muodossa harrasteta muualla maailmassa. Miksemme siis saman tien ottaisi sille nimeä, joka tuo mainetta ja kunniaa Suomelle ja suomalaisille ylipäänsä? Jos nimi taas osoittautuu huonoksi, se vaihdetaan parempaan.

Suomalaisen tieteen idea on kuitenkin tämä: otetaan vakavasti kolme periaatetta, joista eilen kaksi jo mainittiinkin.

Avoimuus eli kaikkien mahdollisuus saada tietoa asiasta, ja mahdollisuus kommentoida, kehittää ja kritisoida sitä mistä tahansa näkökulmasta, niin että se otetaan huomioon.

Kritiikki eli tieteen periaateen mukaisesti hylätään näkemyksiä, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua havaintojen valossa.

Ja kolmantena kohteellisuus, jonka mukaan kaikki tiettyyn asiaan liittyvä tieto kerätään yhteen paikkaan eli kohteellisesti. Tarkempaa kuvausta voi lukea Opasnet-verkkotyötilasta.

Kaksi ensimmäistä periaatetta ovat ehkä helpommin hyväksyttäviä (joskin tunnen myös paljon tutkijoita, jotka vastustavat niitä mutta siitä ehkä myöhemmin). Tässä vaiheessa on syytä kertoa, miksi juuri kohteellisuus on niin tärkeää.

Wikipedia on ehkä maailman merkittävin kohteellisuuteen perustuva tietojärjestelmä. Kaikki tietävät, että kun tarvitaan nopeasti jotain yleistietoa melkein mistä tahansa asiasta, se aina löytyy samasta kohteesta. Samoin tiedon tuottajat tietävät, että jos he haluavat omat tietonsa mahdollisimman laajalle yleisölle, ne kannattaa yrittää kirjoittaa juuri Wikipediaan.
Suomalainen tiede on kohteellista ja sitä tuotetaan samalla tavalla kuin Wikipediaa: kohteellisesti, avoimesti ja kriittisesti verkossa. Kuitenkin muutama tärkeä ero on, ja niiden takia suomalaista tiedettä ei voi tehdä Wikipediassa.
Wikipediassa alkuperäistutkimus nimittäin on kielletty. Siellä vedotaan viime kädessä vakiintuneisiin ja uskottaviin tietolähteisiin kuten oppikirjoihin ja luotettaviin instituutioihin. Alkuperäishavaintoihin ei saa vedota. Avoimessa tieteessä se on puolestaan välttämätöntä.

Suomalaisen tieteen kohteellisuus on ahnetta, ja siksi se poikkeaa niin Wikipediasta kuin muusta tieteenteostakin.

Tutkijan tavallisimpia huolia on pitää oma tutkimustieto puhtaana ja erillään huuhaasta. Siksi meilläkin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella on moninkertainen editorijärjestelmä varmistamassa, että tavallinen tutkija ei pääse muuttelemaan thl.fi-sivustoa ennen kuin riittävä määrä tutkimusaiheen ja viestinnän asiantuntijoita on tarkistanut sisällön ja antanut luvan julkaisuun. Samoin toimivat tieteelliset lehdet ja muut tutkijoiden piirissä luottamusta nauttivat julkaisukanavat.

Suomalaisessa tieteessä poikkeuksellisesti sallitaan avoin osallistuminen ja uusien, varmistamattomien ajatusten esittäminen. Lisäksi ahne kohteellisuus hamuaa myös käsittelyssä olevasta aiheesta esitettyjä epäilyttäviä väitteitä ja tuo niitä verkkotyötilaan keskusteltavaksi ja kritisoitavaksi. Populistien ajatukset eivät siis ole turvassa omalla foorumillaan samanmielisten keskuudessa, vaan ahne kohteellisuus raastaa ne suomalaisen tieteen ruodittavaksi ja havaintojen tuottaman valon paahteeseen.

Jos esitetty näkemys ei tätä kestä, se hylätään mutta raato jätetään kuitenkin kaikkien nähtäville kohteellisuuden periaatteen mukaisesti. Kaikki asiasta tietoa etsivät siis näkevät paitsi sen, mikä on paras tieteellinen tieto, myös sen, mitkä suositut väitteet eivät pidäkään paikkaansa ja miksi.

Väitteiden julkinen arviointi ei sinänsä ole ainutlaatuista. Yksi varhaisimmista arviointisivustoista on Truth-o-meter. Yhdysvaltain poliittisessa keskustelussa se onkin tullut tarpeeseen perkaamaan esiin puolitotuuksia ja silkkoja valheita. Yleensä tällaiset kritiikkisivustot kuitenkin ovat kiinnostuneet yksittäisten poliitikkojen yksittäisistä väitteistä, jotka toki voivat olla poliittisesti erittäin tärkeitä.

Suomalaisessa tieteessä tärkeintä on kehittää jaettua ymmärrystä eli käsitystä siitä, millaisia näkemyksiä ja erimielisyyksiä yhteiskunnassa on ja miksi. Silloin kiinnostavaa ei ole se, mitä joku on sanonut vaan se mitä hän on tarkoittanut -- varsinkin jos monet muut ovat samaa mieltä.

Huomenna tarkennan suomalaisen tieteen kuvausta käyttämällä tuoreita uutisesimerkkejä.