Tieteen tarinankerrontaa on kehitettävä

Tieteen tarina on ylivertainen erilaisiin uskomustarinoihin verrattuna. Sen kerrontaa olisi kuitenkin kehitettävä, koska nykyinen tieteellinen julkaiseminen on tehotonta, kallista ja huonosti synteesejä ja virheenkorjausta tuottavaa.

Johannes Cairns ja Johanna Muurinen (HS Mielipide 1.8.) kirjoittivat hienosti tieteen tarinan paremmuudesta erilaisiin uskomusselityksiin verrattuna. Metafora on osuva, mutta tarinaa ei kerrota johdonmukaisesti. Tuore tieteellinen tieto julkaistaan satoinatuhansina irrallisina artikkeleina, ja uuteen aihepiiriin tutustuminen vie asiantuntijaltakin viikkoja.

Systeemi on kallis sekä lukijalle että kirjoittajalle ja rajoittaa tiedon leviämistä. Lisäksi artikkeleissa julkaistuja virheitä on hankala saada korjatuksi.

Jos haluaa selvittää uusia tieteellisiä yksityiskohtia, kuten tietyn rokotteen väitettyjä haittavaikutuksia, ei esimerkiksi avoimesta Wikipediasta ole apua. Siellä kun on vain vakiintunutta tietoa esimerkiksi oppikirjoista, ja alkuperäistulosten julkaiseminen on kielletty.

Käytännöt ovat siis kaukana ihanteesta, jossa avoimuus on itsestäänselvyys ja tieteen itsekorjaavuus toimii nopeasti eikä vuosien viiveellä.

Tieteen tarina olisi aivan mahdollista kirjoittaa oikeastikin. Meillä voisi olla avoin Wikipedian tapainen verkkotyötila, johon tutkijat toisivat alkuperäisaineistonsa kaikkien tutkittaviksi ja kävisivät kriittistä keskustelua päätelmistä reaaliajassa. Synteesi olisi kaikkien luettavissa tiiviissä ja ymmärrettävässä muodossa.

Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska tutkijoiden tiukka tulosohjaus tunnistaa tuotoksiksi vain perinteiset artikkelit.

Tässä olisi suomalaisille tiederahoittajille ja hallitukselle läpimurron paikka. Ohjaamalla tutkijoiden tarmoa ja tietoa yhteisen, kritisoitavan tarinan kerrontaan päästäisiin tutkimustiedossa samaan kuin elokuvissa ja pokemoneissa ollaan jo: on yksi selkeä paikka, josta tieto löytyy ilmaiseksi niin tarkasti ja luotettavasti kuin käytännössä on tarpeen.

Tutkijoiden aika ei millään riitä kaikkien somekeskusteluissa esitettyjen virheiden korjaamiseen. Mutta kun media, somettajat, kansalaiset ja muut tutkijat pääsevät hyödyntämään yhteistä tieteen tarinaa, harhaluulojen valta murtuu.

Pahoittelen pitkää viivettä postauksessa. Roihu-partioleiri oli intensiivisempi (ja pölyisempi) kuin ajattelin, joten tietokone pysyi rinkassa koko leirin ajan.

Ilmaiset innovaatiot voivat olla arvokkaimpia

Patentin lisäksi pitäisi olla jokin tapa tienata ideoilla, jotka keksijä jakaa vapaasti kaikkien käyttöön. Sellainen tapa on helppo kehittää teoriassa, mutta käytännön toteutusta ei ole vielä nähty. Keksitkö sinä sellaisen?

Mietitäänpä vielä patenttia. Se tuottaa keksijälle hyötyä vain siinä tapauksessa, että hän onnistuu kaupallistamaan keksintönsä ja tekemään sillä rahaa. Lisäksi hänellä pitää olla resursseja puolustaa patenttiaan oikeudessa (tai ainakin pystyä antamaan sellaisen vaikutelman). Nämä ovat aika kovia vaatimuksia tavalliselle tietotyöläiselle, joka saa hyvän idean.

En tiedä sinusta, mutta ainakin minä olisin huono patentinomistaja. Ideat kiinnostavat minua enemmän kuin niiden omakohtainen taloudellinen hyödyntäminen. Talousteoreetikotkin sanovat, että yhteiskunnan kokonaisedun kannalta jokaisen kannattaisi tehdä sitä, mitä osaa parhaiten. Keksijät ja kaupallistajat eivät usein ole samoja ihmisiä. Niinpä minä antaisin mielelläni keksintöni muiden hyödynnettäväksi, mutta olisi reilua, että minäkin saisin siitä jonkinlaisen korvauksen.

Avoimuutta ja uusiokäyttöä rajoitetaan kaikkein vähiten sellaisessa innovaatiojärjestelmässä, joka on täysin avoin kaikille ja jonka ideoita saa kuka tahansa käyttää vapaasti. Miten siis se korvaus järjestettäisiin?

Ensimmäisenä tulee mieleen kohteellinen toteutus, eli nettisivu vapaasti käytettävien ideoiden kehittämiseen. Joka idea saa oman sivunsa, jossa sitä kehitetään ja johon idean käyttäjät raportoivat käyttönsä. Käyttöseuranta on avain järjestelmän toiminnalle ja ainoa idean käyttämisen ehto. Tällä tavalla saadaan selville, kuinka hyödyllinen keksintö oikeasti on ollut.

Jo käyttömäärät toimivat julkisena kiitoksena ja kannustimena ideoiden kehittäjille. Mutta tämän lisäksi olisi varsin helppoa lisätä järjestelmään rahallinen kannustin, joka jollain melko suoraviivaisella tavalla lasketaan käyttömääristä ja joukkoistetuista laatuarvioinneista. Tämä olisi syytä maksaa verovaroista, koska kaikki muut tavat hoitaa maksaminen ovat yksinkertaisesti hankalampia. Esimerkiksi käyttäjiltä rahan periminen hillitsisi käytöstä raportointia. Ja verovarat ovat muutenkin oikeudenmukainen rahanlähde: koko järjestelmähän on olemassa, jotta ihmiset voivat hyötyä toistensa ideoista, ja ihmisten yhteenliittymähän yhteiskunta on.

Nurkkakuntainen päättäjä voi haluta rajoittaa korvauksen maksamista ulkomailla asuvalle keksijälle tai ulkomaisen käytön perusteella, mutta nämä ovat ehkä vain yksityiskohtia. Itse uskon, että olisi itsekkäästikin ajatellen suomalaisten etu, että lukuisissa muissa maissa, erityisesti kehitysmaissa, otettaisiin käyttöön suomalaisia innovaatioita, kuten rehellinen virkamies, tehokas verotusjärjestelmä (videossa kohdassa 1:40) tai avoin päätöksentekokäytäntö.

Kannattaa muistaa, että merkittävimmät innovaatiot eivät ole useinkaan hienoja vempaimia, vaan oivaltavia tapoja saada ihmiset muuttamaan käyttäytymistään ja omaksumaan ympäristöystävällisempiä tai muita toimintamalleja. Tämä minunkin esittämäni idea on aika heppoinen; todellinen keksijä on se, joka osaa motivoida ihmiset sen käyttämiseen. Käytäntöjen muuttamisen tärkeys on oivallus, jonka edistämiseksi on THL:ssä kehitetty Innokylä.

Mikä sitten estää rakentamasta tällaista järjestelmää ja ottamasta sitä käyttöön? En tiedä, sanokaapa te. Ei tämä ole toimintamallina mutkikas eikä tietotekniikaltaan vaativa. Kai kyse on motivaation puutteesta tai toimintamallien muutoshitaudesta. Mutta jos idea on kehittämisen arvoinen, levittäkää sitä edelleen.

Osa Irakin sodan jälkiviisaudesta tiedettiin etukäteen

Chilcotin raportti Ison-Britannian roolista Irakin sodassa on tylyä luettavaa. Tärkeimmät opetukset ovat, että vakavassa asiassa on erityisen tärkeää perustaa päätökset luotettaviin havaintoihin ja että kritiikin perusteeton vaimentaminen on turmion alku. 

Eilen julkaistiin kauan odotettu Chilcot-raportti Ison-Britannian toiminnasta Irakin sodassa. Arviot ovat murskaavia: väitteet joukkotuhoaseista uskottiin kevein perustein, sotaan lähdettiin vaikka muitakin vaihtoehtoja oli vielä jäljellä, ja sotaan lähdettiin ilman kunnon suunnitelmaa. Nyt on selvästi jälkiviisauden aika.

Jälkiviisaiden on tietysti hyödytöntä kauhistella ja päivitellä asioita. Sen sijaan pitää miettiä, mikä meni pieleen ja mitä siitä on opittavissa. On myös huomionarvoista, että iso osa moitteista ei ole jälkiviisautta vaan esitettiin jo ennen Irakin sotaa.

Yhdysvalloissa mutta varsinkin Euroopassa vastustettiin ankarasti suunnitelmaa hyökätä Irakiin, ja tästä asiasta järjestettiin isoja mielenosoituksia. Ranskan esittämä arvostelu hiersi Bushin leiriä niin paljon, että he nimesivät ranskanperunat uudelleen vapausperunoiksi.

Myös joukkotuhoaseiden olemassaoloa epäiltiin laajasti, koska mitään selkeää näyttöä ei tuotu julkisuuteen. Muistan itse, kuinka ainoa melko vakuuttava tieto oli se, kun Colin Powell sanoi televisiossa, että heillä oli varma tieto aseista. Pidin nimittäin Powellia ainoana järkevänä ja rehellisenä ihmisenä Bushin hallinnossa. Se oli virhe, mutta saamme siitä onneksi kaksi hyödyllistä opetusta.

Ensinnäkin ainoat vahvat perustelut jotakin hypoteesia vastaan perustuvat havaintoihin. Lankesin argumentum ad hominem -harhaan kun arvioin väitettä puhujan luotettavuuden enkä datan valossa. Vaikka havainnot osoittavat, että niiden välillä usein on positiivinen korrelaatio, lopullisia päätelmä tai näin vakavassa asiassa edes alustavia päätelmiä ei pidä tehdä ilman havaintoja.

Toiseksi, Bushin hallinnossa oli systemaattinen virhe ja se oli kritiikin puute. Siellä ei kyseenalaistettu omaa politiikkaa, ei piitattu asia-argumenteista, eikä myöskään kuunneltu tai annettu painoa niille kymmenillemiljoonille, jotka kyseenalaistivat. Opetuksena Irakin sodasta voidaan sanoa, että jos hallinto lakkaa reagoimasta kritiikkiin, on kiire vaihtaa hallintoa. Tässä valossa myös Tony Blairin viesti Bushille "Tuen sinua, mitä tapahtuukin" näyttää vakavalta kritiikittömyydeltä.

Kritiikkiin reagoiminen ei tarkoita sitä, että galluppien pelossa yritetään myötäillä kritiikkiä. Sen sijaan kritiikkiä on kuunneltava ja pystyttävä perustelemaan, miksi joskus tehdään kritiikin vastaisesti. Jos rationaaliset tarkkailijat pystyvät ymmärtämään perustelut, ongelmaa ei ole, vaan silloin toimitaan jaetun ymmärryksen varassa. Jos yrityksistä huolimatta muut eivät kykene ymmärtämään perusteluja, on vakavasti mietittävä oman ajattelun oikeellisuutta. Kaikkihan me joskus olemme väärässä.

Kiitos kun luitte. Jakakaa ajatuksia, omianne tai minun.

Seuraava blogi ilmestyy maanantaina.
 

Suomalainen tiede käytännössä

Suomalainen tiede voisi olla termi avoimelle, kriittiselle ja kohteelliselle tiedon tuotannolle ja käytölle yhteiskunnassa. Sen tavoitteena on toisten ymmärtämiseen perustuva jaettu ymmärrys.

Miksi pitäisi puhua suomalaisesta tieteestä, kun tiede kuitenkin on perustaltaan kansainvälistä?

Termi tuli minulle mieleen amerikkalaisen markkinoinnin professorin Ira Kalbin kommentista, että suomalaiset eivät osaa markkinoida hienoja tuotteitaan. Se mitä olen ehdottamassa, ei ole perinteistä tiedettä eikä sitä tässä muodossa harrasteta muualla maailmassa. Miksemme siis saman tien ottaisi sille nimeä, joka tuo mainetta ja kunniaa Suomelle ja suomalaisille ylipäänsä? Jos nimi taas osoittautuu huonoksi, se vaihdetaan parempaan.

Suomalaisen tieteen idea on kuitenkin tämä: otetaan vakavasti kolme periaatetta, joista eilen kaksi jo mainittiinkin.

Avoimuus eli kaikkien mahdollisuus saada tietoa asiasta, ja mahdollisuus kommentoida, kehittää ja kritisoida sitä mistä tahansa näkökulmasta, niin että se otetaan huomioon.

Kritiikki eli tieteen periaateen mukaisesti hylätään näkemyksiä, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua havaintojen valossa.

Ja kolmantena kohteellisuus, jonka mukaan kaikki tiettyyn asiaan liittyvä tieto kerätään yhteen paikkaan eli kohteellisesti. Tarkempaa kuvausta voi lukea Opasnet-verkkotyötilasta.

Kaksi ensimmäistä periaatetta ovat ehkä helpommin hyväksyttäviä (joskin tunnen myös paljon tutkijoita, jotka vastustavat niitä mutta siitä ehkä myöhemmin). Tässä vaiheessa on syytä kertoa, miksi juuri kohteellisuus on niin tärkeää.

Wikipedia on ehkä maailman merkittävin kohteellisuuteen perustuva tietojärjestelmä. Kaikki tietävät, että kun tarvitaan nopeasti jotain yleistietoa melkein mistä tahansa asiasta, se aina löytyy samasta kohteesta. Samoin tiedon tuottajat tietävät, että jos he haluavat omat tietonsa mahdollisimman laajalle yleisölle, ne kannattaa yrittää kirjoittaa juuri Wikipediaan.
Suomalainen tiede on kohteellista ja sitä tuotetaan samalla tavalla kuin Wikipediaa: kohteellisesti, avoimesti ja kriittisesti verkossa. Kuitenkin muutama tärkeä ero on, ja niiden takia suomalaista tiedettä ei voi tehdä Wikipediassa.
Wikipediassa alkuperäistutkimus nimittäin on kielletty. Siellä vedotaan viime kädessä vakiintuneisiin ja uskottaviin tietolähteisiin kuten oppikirjoihin ja luotettaviin instituutioihin. Alkuperäishavaintoihin ei saa vedota. Avoimessa tieteessä se on puolestaan välttämätöntä.

Suomalaisen tieteen kohteellisuus on ahnetta, ja siksi se poikkeaa niin Wikipediasta kuin muusta tieteenteostakin.

Tutkijan tavallisimpia huolia on pitää oma tutkimustieto puhtaana ja erillään huuhaasta. Siksi meilläkin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella on moninkertainen editorijärjestelmä varmistamassa, että tavallinen tutkija ei pääse muuttelemaan thl.fi-sivustoa ennen kuin riittävä määrä tutkimusaiheen ja viestinnän asiantuntijoita on tarkistanut sisällön ja antanut luvan julkaisuun. Samoin toimivat tieteelliset lehdet ja muut tutkijoiden piirissä luottamusta nauttivat julkaisukanavat.

Suomalaisessa tieteessä poikkeuksellisesti sallitaan avoin osallistuminen ja uusien, varmistamattomien ajatusten esittäminen. Lisäksi ahne kohteellisuus hamuaa myös käsittelyssä olevasta aiheesta esitettyjä epäilyttäviä väitteitä ja tuo niitä verkkotyötilaan keskusteltavaksi ja kritisoitavaksi. Populistien ajatukset eivät siis ole turvassa omalla foorumillaan samanmielisten keskuudessa, vaan ahne kohteellisuus raastaa ne suomalaisen tieteen ruodittavaksi ja havaintojen tuottaman valon paahteeseen.

Jos esitetty näkemys ei tätä kestä, se hylätään mutta raato jätetään kuitenkin kaikkien nähtäville kohteellisuuden periaatteen mukaisesti. Kaikki asiasta tietoa etsivät siis näkevät paitsi sen, mikä on paras tieteellinen tieto, myös sen, mitkä suositut väitteet eivät pidäkään paikkaansa ja miksi.

Väitteiden julkinen arviointi ei sinänsä ole ainutlaatuista. Yksi varhaisimmista arviointisivustoista on Truth-o-meter. Yhdysvaltain poliittisessa keskustelussa se onkin tullut tarpeeseen perkaamaan esiin puolitotuuksia ja silkkoja valheita. Yleensä tällaiset kritiikkisivustot kuitenkin ovat kiinnostuneet yksittäisten poliitikkojen yksittäisistä väitteistä, jotka toki voivat olla poliittisesti erittäin tärkeitä.

Suomalaisessa tieteessä tärkeintä on kehittää jaettua ymmärrystä eli käsitystä siitä, millaisia näkemyksiä ja erimielisyyksiä yhteiskunnassa on ja miksi. Silloin kiinnostavaa ei ole se, mitä joku on sanonut vaan se mitä hän on tarkoittanut -- varsinkin jos monet muut ovat samaa mieltä.

Huomenna tarkennan suomalaisen tieteen kuvausta käyttämällä tuoreita uutisesimerkkejä.