Mitä avoin päätöksentekokäytäntö muuttaa käytännössä?

Olen viime aikoina kirjoittanut puhtaaksi ja päivittänyt melko teoreettista paperia avoimesta päätöksentekokäytännöstä ja siitä, millainen tietomenetelmä se oikein on. Nyt alkoi tuntua, että tuon kuvauksen lisäksi pitäisi lähestyä asiaa käytännön kautta ja kuvata, mitkä asiat oikeasti muuttuisivat, jos avoimesta päätöksentekokäytännöstä tulisi valtavirtaa.

Vaikka menetelmässä mainitut periaatteet kuulostavat yleviltä ja abstrakteilta, vakavasti otettuna ne paljastavat pahoja puutteita meidän joka päiväisestä toiminnastamme ja saavat muuttamaan toimintaa. Otetaan vaikka avoimuus.

Kaikki tieto avataan heti kaikille, ellei ole erikseen kirjattua perustelua tehdä toisin. Eduskuntatyössä tämä tarkoittaisi, että lakiesitys ei ensin muhisi kuukausia tai jopa vuosia hallituksen virkamiesten valmisteltavana, vaan siitä päivästä asti kun päätetään jotain lakia tarvittavan, avattaisiin julkinen dokumentti siitä, mitä lailla tavoitellaan ja mitä se voisi sisältää. Työn edetessä lakiesityksen versiot tulisivat nähtäville saman tien, ja työn edistymistä olisi helppo seurata. Yleensähän lakiesitykset muuttuvat julkisiksi vasta, kun hallitus antaa ne eduskunnalle eli asia on jo pitkällä.

Kuulen jo vastustajien äänet: vähänkin kiistanalaiset ja varsinkin puolivalmiit ehdotukset ammutaan alas heti, kun sellaisia tulee julkisuuteen, joten tällä tavalla mitään ei saataisi eduskuntaan asti.

Kuulostaa tosiaan hankalalta, mutta tähän on vastalääke. Eihän hallituksen tarvitse tuoda riepoteltavaksi ainoastaan omaa lempiehdotustaan, vaan se voi valmistella useita erilaisia mahdollisia ratkaisuja ottamatta kantaa siihen, mitä se aikoo lopulta ehdottaa. Tästä seuraisi monta etua.

Ensinnäkin hallitus itse joutuisi miettimään asiaa vakavasti useasta eri näkökulmasta tuottaakseen monta tasapainoista esitystä ja niille perustelut. Se parantaisi harkintaa jo ennen ensimmäistä ulostuloa.

Toiseksi vastustajien herkullisin taktiikka ei toimisi. Sehän on, että ensin etsitään ehdotuksesta jokin naurettava tai oikeustajun vastainen yksityiskohta, ja sitten ammutaan sitä kohti, jolloin koko esitys kaatuu. Tämä ei toimi siksi, että jos vastustaa yhtä esitystä, tulee samalla kannattaneeksi muita ehdotuksia eikä jotain kuvitteellista upeaa ja virheetöntä ehdotusta, jonka voi väittää olevan olemassa.

Kolmanneksi hallituksen haukkuminen huonosta toiminnasta ei toimi, jos ei tiedetä, mikä ehdotuksista oikeastaan on se hallituksen esitys. Jos haukkuu ehdotusta, ei välttämättä hauku hallitusta, ja pelkkä hallituksen haukkuminen ilman kytkentää huonoon ehdotukseen on vain noloa.

Kohteellisuudella ja kritiikillä on myös isoja vaikutuksia käytäntöihin, niistä ensi kerralla.

Jaettu ymmärrys tavoitteeksi

Toisten ymmärtäminen ei ole nykyään arvossaan. Pikemminkin tuntuu, että on muotia olla ymmärtämättä ja pystyä tölvimään muita ja heidän näkemyksiään.

Tämä on vaarallista yhteiskunnassa, jonka ydin on keskinäinen riippuvuus ja luottamukseen perustuva yhteistyö. Vastakkainasettelu vähentää luottamusta, mikä vaikeuttaa yhteistyötä ja siten edistystä.

Jaettu ymmärrys on tilanne, jossa ymmärretään, mitä näkemyksiä ja arvoja jostakin asiasta vallitsee, mistä asioista ollaan samaa ja mistä eri mieltä, ja miksi. Jaettu ymmärrys pitäisi asettaa laajasti yhteiskunnan päätöksenteossa tavoitteeksi. Se toisaalta auttaa näkemään yhteistyömahdollisuuksia ja toisaalta paljastaa virheelliseen tietoon perustuvat näkemykset. Se myös vähentää yllättävien yhteiskunnallisten konfliktien riskiä, koska tilannekuva on parempi.

Tämä tavoite vaatii nykyistä tiiviimpää yhteistyötä päättäjien, virkamiesten, tutkijoiden ja kansalaisten kesken. Eri ryhmien välistä keskustelua on lisättävä. Tapaamiset ovat tärkeitä mutta eivät riitä näkemysten keräämiseen ja jakamiseen.

Siksi tarvitaan erilaisia verkkotyötiloja ja keskustelualueita, joissa voi käydä rakentavaa keskustelua ja tuottaa päätelmiä, joita voi uusiokäyttää lukuisissa yksittäistapauksissa. Keskustelu tarvitsee myös uudenlaisia sääntöjä, jotta sitä voidaan käydä avoimesti mutta niin, että kritiikki paljastaa ja kuihduttaa väärät tiedot.

Yhtäköyttä-hanke on tuottamassa suosituksia ja ohjeistusta tällaisen yhteiskunnallisen, tietoon perustuvan keskustelun edistämiseksi. Pelkät tekniset verkkotilat ja hyvät säännöt eivät riitä. Tarvitaan elinvoimainen yhteisö, jonka jäsenet haluavat edistää jaettua ymmärrystä ja tuoda omat ja muiden näkemykset tietoon kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Tämän yhteisön esiinnousun aika on nyt.

Brändätään suomalainen tiede

Monet maailman epävarmat kehityskulut kytkeytyvät olennaisesti siihen, mitä tietoa päättäjillä ja kansalaisilla on ja miten sitä käytetään. Suomalainen tiede voisi kehittyä brändiksi, joka toteuttaa tieteen parhaat periaatteet yhteiskunnan päätöksenteossa.

Maailma on muuttumassa nopeasti ja monessa suhteessa arvaamattomasti: on Venäjän trolleja, Brexitiä, populismin nousua, pakolaisuutta ja monia muita ilmiöitä, jotka voivat kehittyä ikävään suuntaan, vaikka myönteisetkin kehityskulut ovat aivan mahdollisia. Tutkijana minusta on erityisen kiinnostavaa se, että kaikkiin näihin ilmiöihin liittyy tärkeänä osana tieto ja tiedon käyttö. Tätä ei usein kuitenkaan huomata. Siksi päätin aktivoida tämän vanhan blogini (joka ei aikanaan noussut lainkaan lentoon) ja käyttää sitä kanavana herättämään keskustelua tiedon merkityksestä yhteiskunnassa.

Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta luulen tämän avaavan uusia kiinnostavia näkökulmia ja toimintavaihtoehtoja. Siksi toivon, että osallistut keskusteluun kanssani ja jaat näitä ajatuksia edelleen.

Aloitetaan populismista. Sitähän syytetään siitä, että tarkoitushakuisesti yliyksinkertaistetaan asioita ja näin saadaan kannatusta omille valtapyrkimyksille. Netissä melutaan ja levitetän harhaanjohtavia väitteitä niin ahkerasti, että totuus hukkuu niiden alle. Ongelmana on siis ensin oikean tiedon erottaminen väärästä, ja sitten oikean tiedon levittäminen ja hyödyntäminen.

Antipopulistit tuntuvat kummallisen voimattomilta tämän ongelman edessä, kun käytettävissä kuitenkin on tehokkain ihmiskunnan tuntema työkalu totuuden löytämiseen ja levittämiseen: tiede. Tieteen idea on yksinkertainen: kuka tahansa voi esittää näkemyksiä siitä, miten asiat ovat ja toimivat, mutta kaikkia väitteitä vastaan voi esittää kritiikkiä. Tärkeää on, että viime kädessä uskotaan havaintojen voimaan, ja armotta karsitaan pois kaikki se, mikä ei kestä havaintoihin perustuvaa kritiikkiä.

Miksei tutkijoita kutsuta apuun, kun populistit huutelevat epätotuuksiaan? Tutkijana vastaan itse: me olemme aivan liian hitaita, epäselviä ja keskittyneitä tämän ongelman kannalta vääriin asioihin. Emmekä yleensä edes noudata noita tieteelle tärkeimpiä avoimuuden ja kritiikin periaatteita.

Tässä blogissa yritän pala palalta avata tutkijoiden yhteiskunnallisen saamattomuuden ongelmia ja mahdollisia ratkaisuja siihen.

Ensimmäisen postauksen lopuksi nostan vision uudesta suomalaisesta vientibrändistä: suomalaisesta tieteestä. Se olisi tiedettä, jossa avoimuus ja kritiikki ovat arvossaan ja jossa tarkasteltaisiin yhteiskunnan kannalta tärkeitä aiheita sellaisella aikataululla, että se ehtisi ohjata yhteiskunnan päätöksentekoa etukäteen eikä vain viisastella virheistä jälkikäteen. Kritiikinkestävät tiedot vielä julkaistaisiin niin, että ne löytyisivät kaikki yhdestä paikasta laatuleimalla varustettuna.

Suomessa tämä voisi onnistua, koska meillä ihmiset luottavat toisiinsa ja instituutioihin paremmin kuin muualla. Meillä on järjestäytynyt tutkimuslaitosverkosto. Soveltavaa tutkimusta arvostetaan ja rahoitetaankin kohtuullisesti, esitetystä napinasta huolimatta.

Huomenna käsittelen sitä, miltä suomalainen tiede näyttäisi käytännössä.