Globaali väestörekisteri

Suomen pitäisi perustaa ja ylläpitää globaalia väestörekisteriä netissä.

Väestörekisteriin kuuluminen on erittäin tärkeä oikeus ihmiselle. Kun hän voi todistaa olevansa joku tietty henkilö, hän voi omistaa pankkitilin, puolustaa itseään oikeudessa, tehdä sitovia sopimuksia toisten kanssa ja monia muita asioita. Nämä ovat itsestäänselvyyksiä suomalaisille, jotka ovat olleet reaaliaikaisessa väestörekisterissä vuosikymmeniä. Toki vastaavanlaisia asioita voi tehdä muutenkin, mutta itsekin Yhdysvalloissa asuneena voin sanoa, että kummalta tuntuu toimittaa kaasulaskua viranomaiselle todisteena siitä, että on olemassa ja muuttanut tiettyyn osoitteeseen. Helppoa se on silloin, jos asiaa pitää hoitaa siksi että voisi saada palkkaa ja maksaa veroja. Mutta entä jos sinua syytetäänkin rikoksesta tai pakenet väkivallan uhkaa, eikä satu olemaan tarjolla sinun nimellesi osoitettua kaasulaskua?

Se, että voi todistaa henkilöllisyytensä, on siis tärkeää kenelle tahansa. Olisiko jotenkin vaikeaa tai kallista rakentaa tietojärjestelmä, johon voitaisiin kirjata kaikki maailman ihmiset? Ei, koska eihän seitsemän miljardin tietueen tietokanta nyt ole mitenkään mahdottoman suuri: S-kaupan asiakasrekisteriin kertyy vuodessa reilusti enemmän rivejä, kun me suomalaiset ostamme maitoa tai Rainbow-ananassäilykkeitä.

Joku varmaan on jo kommentoimassa, että on mahdotonta saada kaikki ihmiset reksiteriin. Vastaan: ei sillä ole väliä. Tärkeintä on tarjota mahdollisuus ihan kaikille, ja oikeutta käyttää se joka haluaa. Tietenkään ihmiset eivät tulisi valokuvan ja virkatodistuksen kanssa Suomen poliisilaitokselle anomaan väestörekisteriin pääsyä. Siihen pitäisi olla lukuisia eri tapoja liittyä, joista tuo on vain yksi.

Yksi tapa olisi käyttää olemassa olevaa vahvaa tunnistautumista kuten verkkopankin tunnuksia. Mutta mahdollista olisi myös kirjautua vaikka googlella tai ilman mitäään varmennusta. Silloin tietysti tietoa ei voi käyttää todistamaan kuka henkilö on, mutta siitäkin on apua että voi todistaa olevansa sama henkilö kuin edellisellä kerralla. Ja varsin näppärä järjestelmä on se, mitä käytetään PGP-tunnistamisessa (pretty good privacy). Idea on yksinkertainen: yksi henkilö todistaa, että toinen on se joka sanoo olevansa. Näistä henkilökohtaisista tunnistamisista tulee verkosto, jossa jokainen linkki varmistaa käsitystä että henkilöt todella ovat niitä joita sanovat olevansa. Tällainen tunnistaminen voisi toimia erittäin tehokkaasti maissa, joissa ei ole juuri mitään omaa infraa mutta laajat sosiaaliset verkostot. Riittää, että on nettiyhteys ainakin ajoittain käytössä. Ja älypuhelimet tulevat kaikkialle nopeammin kuin avoimen väestörekisterin idea saadaan myytyä, niin että aloittaa voimme heti.

Olisi hyödyllistä, että tätä henkilötietoa voisi käyttää tunnisteena muissa järjestelmissä, jolloin kaupallisten toimijoiden valta ihmisten tietoihin vähenee. Viranomaisille voitaisiin antaa oikeuksia tarkastella ja täydentää tietoja järjestelmässä sen mukaan, mitä lupia ihmiset ovat tietojensa käyttöön antaneet. Tässä voisi noudattaa omadatan periaatteita, joita Suomessa kehitetään aktiivisesti ja jotka voisivat toimia suunnannäyttäjinä maailmalla.

Myöhemmin systeemiin voisi lisätä tiliominaisuuden. Ihmisellä voisi olla rahaa tilillä ja maksaa maksuja toisille ihmisille minne tahansa maailmassa. Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen on verrannut pankkitoimintaa liikenteeseen. Sitä on kahdenlaista: peruspankkitoiminta on tylsää, turvallista ja ennakoitavaa kuin ratikalla ajo, kun taas sijoituspankkitoiminta on kuin formulaa ja vaatii ihan omat sääntönsä ja riskinhallintakeinonsa. Tämä toiminta olisi tietysti tuota ratikka-ajelua. Alkuun pääsisi, kun systeemi avaisi omat tilit perinteisiin pankkeihin ja ohjaisi sieltä rahaa omaan järjestelmäänsä.

Korkoa ei maksettaisi, vaan korot suunnattaisiin systeemin rahoittamiseen. Koska systeemi olisi avointa lähdekoodia - tietenkin - ja tiedot kerättäisiin joukkoistamalla, se olisi niin halpa että pienikin tuotto-odotus riittää pyörittämään systeemiä. Ja vaikkei se toisikaan voittoa, se olisi ihmisten elinoloja edistävää ja toisi Suomelle hyvää mainetta ja kunniaa.

Myöhemmin järjestelmään voisi kytkeä myös eri maiden verotussysteemeitä, mutta se on jo toinen tarina.

Olipa henkilötietojärjestelmässä maksuominaisuutta tai ei, se parantaisi maailman köyhien elinoloja ja mahdollisuutta hoitaa omia asioitaan tunnistettuina yhteiskunnan jäseninä. Se myös helpottaisi heiveröisiä yhteiskuntia hoitamalla yhden peruspalvelun niiden puolesta, niin että valtion ei tarvitsisi muuta kuin nauttia tästä suomalaisinnovaatiosta ja rakentaa muita palvelujaan sen varaan. Tietysti se helpottaisi myös suomalaisviranomaisen työtä turvapaikkahakemusten käsittelyssä, mutta globaalit hyödyt toki olisivat paljon suuremmat.


Kiitos kun luitte. Jakakaa ajatuksianne, omianne tai minun.

Tieteen väittelyistä jatkuvasti kehittyvä kertomus

Ensi viikolla on Roomassa ympäristöepidemiologien kokous. Siellä keskustellaan erilaisten ympäristötekijöiden vaikutuksista ihmisten terveyteen, ja myös tutkijoiden vastuusta ja keinoista tutkia näitä asioita.

Oma esitykseni jatkaa keskustelua edellisen blogipostaukseni aiheesta: miten kehitetään jatkuvasti päivittyvää tieteen tarinaa? Olemme analysoineet erästä tieteellistä keskustelua, jota on käyty liittyen Nature-tiedelehdessä esitetystä arvioinnista. Siinä arvioitiin ilmansaasteiden (erityisesti pienhiukkasten) aiheuttavan maailmassa vuosittain yli kolme miljoonaa ennenaikaista kuolemantapausta.

Artikkeli aiheutti vilkkaan ja kiihkeän keskustelun (joka ei tosin ole näkynyt julkisuudessa) siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa "ennenaikainen kuolema" ja miten sitä pitäisi arvioida, vai pitäisikö käyttää jotain muuta terveysmittaria.

Olen itsekin tehnyt lukuisia terveysvaikutusarviointeja, mutta en osannut odottaa, että asia voisi olla niin monimutkainen kuin se on osoittautunut olevan. Keskeisiä termejä käytetään yleisesti löperösti, ja arviointien tulkinta on tarkasti otettuna hyvin vaikeaa. Hyvä uutinen tavalliselle kansalaiselle tai toisen alan tutkijalle on, että jos ei liikaa takerruta yksityiskohtiin vaan keskustellaan vain siitä, onko kyseessä iso asia vai ei, päätelmät pysyvät ilmansaasteiden osalta ennallaan: ne ovat yksi pahimpia ympäristöaltisteita tällä hetkellä, ja ongelmat näyttävät maailmanlaajuisesti pahenevan erityisesti Aasian nopeasti kaupungistuvilla alueilla.

Tästä huolimatta tutkimusta on voitava tehdä oikein eikä vain suunnilleen sinne päin, ja siksi tämä keskustelu on ollut tarpeellinen. Oma posterini nostaa tarkasteluun sen, miten tällainen keskustelu saadaan parantamaan tieteen tarinaa eli osaksi täsmällistä ja johdonmukaista kuvausta esimerkiksi juuri vaikutusarviointimenetelmistä. Kun pieni joukko ihmisiä on tunnistanut muutaman kiusallisen yleisen virheen käytännöistä, on kaikkien etu, että oikea tieto saadaan jaettua mahdollisimman hyvin muille käyttäjille. Esittelen joitakin osia siitä, miten me yritimme edetä tähän suuntaan.

Tieteen tarinankerrontaa on kehitettävä

Tieteen tarina on ylivertainen erilaisiin uskomustarinoihin verrattuna. Sen kerrontaa olisi kuitenkin kehitettävä, koska nykyinen tieteellinen julkaiseminen on tehotonta, kallista ja huonosti synteesejä ja virheenkorjausta tuottavaa.

Johannes Cairns ja Johanna Muurinen (HS Mielipide 1.8.) kirjoittivat hienosti tieteen tarinan paremmuudesta erilaisiin uskomusselityksiin verrattuna. Metafora on osuva, mutta tarinaa ei kerrota johdonmukaisesti. Tuore tieteellinen tieto julkaistaan satoinatuhansina irrallisina artikkeleina, ja uuteen aihepiiriin tutustuminen vie asiantuntijaltakin viikkoja.

Systeemi on kallis sekä lukijalle että kirjoittajalle ja rajoittaa tiedon leviämistä. Lisäksi artikkeleissa julkaistuja virheitä on hankala saada korjatuksi.

Jos haluaa selvittää uusia tieteellisiä yksityiskohtia, kuten tietyn rokotteen väitettyjä haittavaikutuksia, ei esimerkiksi avoimesta Wikipediasta ole apua. Siellä kun on vain vakiintunutta tietoa esimerkiksi oppikirjoista, ja alkuperäistulosten julkaiseminen on kielletty.

Käytännöt ovat siis kaukana ihanteesta, jossa avoimuus on itsestäänselvyys ja tieteen itsekorjaavuus toimii nopeasti eikä vuosien viiveellä.

Tieteen tarina olisi aivan mahdollista kirjoittaa oikeastikin. Meillä voisi olla avoin Wikipedian tapainen verkkotyötila, johon tutkijat toisivat alkuperäisaineistonsa kaikkien tutkittaviksi ja kävisivät kriittistä keskustelua päätelmistä reaaliajassa. Synteesi olisi kaikkien luettavissa tiiviissä ja ymmärrettävässä muodossa.

Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska tutkijoiden tiukka tulosohjaus tunnistaa tuotoksiksi vain perinteiset artikkelit.

Tässä olisi suomalaisille tiederahoittajille ja hallitukselle läpimurron paikka. Ohjaamalla tutkijoiden tarmoa ja tietoa yhteisen, kritisoitavan tarinan kerrontaan päästäisiin tutkimustiedossa samaan kuin elokuvissa ja pokemoneissa ollaan jo: on yksi selkeä paikka, josta tieto löytyy ilmaiseksi niin tarkasti ja luotettavasti kuin käytännössä on tarpeen.

Tutkijoiden aika ei millään riitä kaikkien somekeskusteluissa esitettyjen virheiden korjaamiseen. Mutta kun media, somettajat, kansalaiset ja muut tutkijat pääsevät hyödyntämään yhteistä tieteen tarinaa, harhaluulojen valta murtuu.

Pahoittelen pitkää viivettä postauksessa. Roihu-partioleiri oli intensiivisempi (ja pölyisempi) kuin ajattelin, joten tietokone pysyi rinkassa koko leirin ajan.