Rumien ja ujojen puolustus

Daniel Hamermesh on vuosia tutkinut ulkonäön vaikutusta ihmisen tuloihin ja onnellisuuteen. Jo vuonna 1993 julkaistussa artikkelissaan hän osoittaa, että kauniiden ja rumien välinen tuloero on yli kymmenen prosenttia. Ja tämä on sen jälkeen, kun on jo otettu huomioon, että ulkonäöllä on vaikutusta siihen, millaiseen ammattiin ihminen päätyy. Kuten arvata saattaa, kauniit päätyvät paremmin palkattuihin ammatteihin.

Tällä asialla on tietenkin ihmiselle itselleen suuri merkitys. Monet tämän ymmärtävätkin ja käyttävät suuren osan elämästään yrittämällä parannella omaa ulkonäköään toisten silmissä. Tässä blogissa minua eivät kuitenkaan kiinnosta vaikutukset yksilöön tai tasa-arvoon (joista voi Hamermeshin kirjasta lukea enemmän), vaan vaikutukset yhteiskuntaan eli meihin kaikkiin.

Ulkonäkötutkimuksessa tietenkin pyritään - kuten kaikessa tutkimuksessa - erottelemaan eri tekijöiden vaikutukset. Niinpä voimme olettaa, että nuo mainitut tuloerot ovat ainakin pääosin onnistuttu siivoamaan ihmisen koulutuksen, älykkyyden ja muiden tekijöiden vaikutuksista. Lisäksi voinemme olettaa, että kauniiden ihmisten palkka ei ainakaan järjestelmällisesti ylitä heidän todellista tuottavuuttaan työelämässä.

Sen sijaan rumien tuottavuus on pienempi kuin se voisi olla. He ovat vähemmän vakuuttavia, eikä heitä kuunnella yhtä herkästi. Tämä tarkoittaa sitä, että jos ruma ja kaunis ihminen keksivät yhtä hyvän ajatuksen, on todennäköisempää, että kauniin ihmisen ajatus toteutetaan ja ruman jää toteuttamatta kuin toisin päin. Tämä on tappio ihmiskunnalle. Tietenkin kaikkien hyvät ideat pitäisi toteuttaa. Kannattaa myös muistaa niitä lukuisia tilanteita ihmiskunnan historiassa, jossa joku karismaattinen ihminen on saanut läpi omia todella typeriä ideoitaan vain tuntumalla muiden mielestä vakuuttavalta.

En ole pienellä etsimisellä löytänyt vastaavanlaisia tutkimuksia ujoista. Mutta tuntuu kuitenkin todennäköiseltä, että heidän ideoillaan on vielä karumpi kohtalo. Usein he eivät edes saa niitä sanotuksi, kun taas puheliaiden ekstroverttien ideat kyllä ovat kaikkien tiedossa, ja niiden toteuttaminen jo tästä syystä todennäköisempää. Kun tähän lisätään vielä ulospäinsuuntautuneiden markkinamiesten kyky myydä ajatuksensa rahoittajille, ero kasvaa entisestään.

Sellaisesta kirjallisuudesta ei toki ole puutetta, jossa opetetaan ihmisiä ponnistelemaan unelmansa eteen ja markkinoimaan sitä. Mutta kukaan ei varmaan kuvittele, että näitä kirjoja lukemalla ujot muuttuisivat yhtä tehokkaiksi ideoiden myyjiksi kuin ekstrovertit. Niinpä ujojen ideat edelleen jäävät alihyödynnetyiksi.

Meidän yhteiskuntana pitäisi ymmärtää tämä potentiaali. Jos pystymme edistämään käytäntöjä, joissa rumien ja ujojen ihmisten osaaminen ja ideat saadaan paremmin käyttöön, se on kaikkien etu. Kun puhutaan tiedon tuottamisesta ja hyödyntämisestä, ei periaatteessa ole mitään merkitystä puhujan ulkonäöllä. Argumentum ad hominem toimii silloinkin, kun kuulija huomaamattaan vakuuttuu puhujan väitteestä pelkästään tämän ulkonäön perusteella. Tällaisia tilanteita tulee siis välttää.

Niinpä työskentelytilat, jotka keskittyvät tiedon sisältöön ja sen vakuuttavuuteen, toimivat tasa-arvotekijöinä ja auttavat rumia ja ujoja pääsemään reilumpaan tilanteeseen. Netissä asiat on helpompi järjestää niin, että ulkonäkö tai sosiaalisen tilanteen haltuunottotaito eivät määrää ihmisen osallistumismahdollisuuksia tai karsi toteuttavia ideoita.

Tämä mahdollisuus meidän on syytä pitää mielessä. Meillä ihmiskuntana on kova tarve löytää uusia hyviä ajatuksia ja erityisesti käyttää niitä. Komeat ja vakuuttavat ihmiset pitäisi valjastaa parhaiden ajatusten edistämiseen riippumatta siitä, ovatko ne omia vai jonkun ruman ja ujon kehittämiä.

Osa Irakin sodan jälkiviisaudesta tiedettiin etukäteen

Chilcotin raportti Ison-Britannian roolista Irakin sodassa on tylyä luettavaa. Tärkeimmät opetukset ovat, että vakavassa asiassa on erityisen tärkeää perustaa päätökset luotettaviin havaintoihin ja että kritiikin perusteeton vaimentaminen on turmion alku. 

Eilen julkaistiin kauan odotettu Chilcot-raportti Ison-Britannian toiminnasta Irakin sodassa. Arviot ovat murskaavia: väitteet joukkotuhoaseista uskottiin kevein perustein, sotaan lähdettiin vaikka muitakin vaihtoehtoja oli vielä jäljellä, ja sotaan lähdettiin ilman kunnon suunnitelmaa. Nyt on selvästi jälkiviisauden aika.

Jälkiviisaiden on tietysti hyödytöntä kauhistella ja päivitellä asioita. Sen sijaan pitää miettiä, mikä meni pieleen ja mitä siitä on opittavissa. On myös huomionarvoista, että iso osa moitteista ei ole jälkiviisautta vaan esitettiin jo ennen Irakin sotaa.

Yhdysvalloissa mutta varsinkin Euroopassa vastustettiin ankarasti suunnitelmaa hyökätä Irakiin, ja tästä asiasta järjestettiin isoja mielenosoituksia. Ranskan esittämä arvostelu hiersi Bushin leiriä niin paljon, että he nimesivät ranskanperunat uudelleen vapausperunoiksi.

Myös joukkotuhoaseiden olemassaoloa epäiltiin laajasti, koska mitään selkeää näyttöä ei tuotu julkisuuteen. Muistan itse, kuinka ainoa melko vakuuttava tieto oli se, kun Colin Powell sanoi televisiossa, että heillä oli varma tieto aseista. Pidin nimittäin Powellia ainoana järkevänä ja rehellisenä ihmisenä Bushin hallinnossa. Se oli virhe, mutta saamme siitä onneksi kaksi hyödyllistä opetusta.

Ensinnäkin ainoat vahvat perustelut jotakin hypoteesia vastaan perustuvat havaintoihin. Lankesin argumentum ad hominem -harhaan kun arvioin väitettä puhujan luotettavuuden enkä datan valossa. Vaikka havainnot osoittavat, että niiden välillä usein on positiivinen korrelaatio, lopullisia päätelmä tai näin vakavassa asiassa edes alustavia päätelmiä ei pidä tehdä ilman havaintoja.

Toiseksi, Bushin hallinnossa oli systemaattinen virhe ja se oli kritiikin puute. Siellä ei kyseenalaistettu omaa politiikkaa, ei piitattu asia-argumenteista, eikä myöskään kuunneltu tai annettu painoa niille kymmenillemiljoonille, jotka kyseenalaistivat. Opetuksena Irakin sodasta voidaan sanoa, että jos hallinto lakkaa reagoimasta kritiikkiin, on kiire vaihtaa hallintoa. Tässä valossa myös Tony Blairin viesti Bushille "Tuen sinua, mitä tapahtuukin" näyttää vakavalta kritiikittömyydeltä.

Kritiikkiin reagoiminen ei tarkoita sitä, että galluppien pelossa yritetään myötäillä kritiikkiä. Sen sijaan kritiikkiä on kuunneltava ja pystyttävä perustelemaan, miksi joskus tehdään kritiikin vastaisesti. Jos rationaaliset tarkkailijat pystyvät ymmärtämään perustelut, ongelmaa ei ole, vaan silloin toimitaan jaetun ymmärryksen varassa. Jos yrityksistä huolimatta muut eivät kykene ymmärtämään perusteluja, on vakavasti mietittävä oman ajattelun oikeellisuutta. Kaikkihan me joskus olemme väärässä.

Kiitos kun luitte. Jakakaa ajatuksia, omianne tai minun.

Seuraava blogi ilmestyy maanantaina.
 

Miksi kansa äänesti brexitistä väärin

Määrittelen demokratialle kultaisen standardin, jossa jokainen ihminen päättää yhteiskunnallisista asioista parhaan mahdollisen tiedon ja omien arvojensa perusteella. Tämän perusteella britit äänestivät väärin.

Brexitin jälkeen on jonkin verran ollut keskustelua siitä, äänestikö kansa väärin ja onko semmoinen ylipäätään mahdollista. Konsensus tuntuu olevan siitä, että kansa äänesti ja pulinat pois. Demokratiassa saa äänestää mitä haluaa, ja se on pelin henki.

Näistä en ole eri mieltä, mutta silti tekee mieli tehdä tarkempi analyysi, koska en ole sellaista nähnyt. Demokratiassa äänestämistä voi ajatella kahdella tavalla. Sitä voi ajatella demokratian kultaisena standardina, jolloin väärin äänestämistä ei ole edes olemassa. Vaalitulos voi olla väärin vain, jos tulos on väärennetty tai äänestäjiä estetty osallistumasta halunsa mukaisesti. Analyysin kannalta kiinnostavampaa on kuitenkin miettiä, mikä on demokratian kultainen standardi jos ei äänestäminen.

Pidän John Rawlsin kehittämästä ajatusleikistä, jossa ihmiset rakentavat oikeudenmukaisen maailman, jos he eivät voi tietää mihin rooliin ja asemaan he siinä maailmassa syntyvät. Yritän samantapaista itsekin.

Demokratian kultainen standardi olkoon äänestämisen sijasta maailma, jossa jokaisella ihmisellä on kaksoisolento tai avatar. Tämän avatarin tehtävä on ihmisen puolesta suorittaa kaikki demokratiaan liittyvät tehtävät niistä arvoista käsin, jotka ihmisellä on ja jotka avatar myös jakaa. Ihmisestä poiketen avatarilla on kuitenkin rajattomasti aikaa ja mielenkiintoa perehtyä kaikkiin asioihin tarvittavalla perusteellisuudella.

Avatar siis opiskelee maahanmuuttopolitiikkaa, EU-lainsäädäntöä ja taloustiedettä, keskustelee pubissa saman- ja erimielisten kanssa ja tutustuu skottien itsenäisyyshankkeisiin. Se arvioi brexitin erilaisia toteuttamistapoja ja niiden läpimenomahdollisuuksia. Sille ei tule mikään yllätyksenä äänestyksen jälkeisenä päivänä. Kun Nicola Sturgeon sanoo skottien valmistelevan uutta itsenäisyysäänestystä tai punnan kurssi sukeltaa, avatar toteaa, että sehän oli nähtävissä (niin kuin olikin) ja äänestäneensä ihmisensä arvojen mukaisesti ottaen nämäkin asiat huomioon.

Nyt kun kultainen standardi on määritelty, voimme miettiä, miten brittiavatarit olisivat äänestäneet. Olisivatko ne valinneet brexitin vakaan harkinnan ja kaiken käytettävissä olevan tiedon valossa? Olen varma, että eivät olisi. Niinpä britit äänestivät väärin.

Tällainen filosofinen teoretisointi on usein hauskaa. Mutta pystymmekö tuottamaan näistä pohdinnoista jotain hyödyllistä kuten John Rawls? Vaikka nämä ideaalitilanteet ovat molemmat tietenkin mahdottomia, ne auttavat löytämään käytännön neuvoja. Avatarien tekemä kallisarvoinen työ on jossain määrin toteutettavissa oikeastikin.

Jokainen ihminen ei tarvitse avataria, koska olennaisia asioita ja näkökulmia on paljon vähemmän kuin ihmisiä. Avatareille menee todella paljon aikaa opiskella kaikki asiat, koska ne tekevät sen kukin yhtä ihmistä varten. Suurin osa on muiden tekemän työn toistoa. Todelliset ihmiset pystyisivät samaan murto-osan väkimäärällä, jos asioiden kuvaus tehtäisiin kerralla kunnolla kaikkia ihmisiä varten.

Nyt tietysti sanot, että avatareilla oli valmiit arvot ja maailmankuva, jota ne täydensivät tiedolla; ei mitään yhtä kuvausta olekaan, joka kelpaisi kaikille.

Siinä olen eri mieltä. Tieteellinen kuvaus maailmasta on yksinkertaisesti ylivertainen kaikkiin muihin kuvauksiin verrattuna. Siksi sen pitää olla yhteisen kuvauksen ytimenä. Sitä voidaan toki täydentää asioilla, joihin tiede ei anna vastauksia. Ja pitääkin täydentää, kuten kuvauksillä ihmisten arvoista. Ja vaikka se ei olisi yhtä rikas kaikissa yksityiskohdissaan kun kuudenkymmenenmiljoonan avatarin kuvaukset, se täyttäisi suurimman osan tarpeesta. Tyytymättömät voivat edelleen hommata oman avatarin.

Tästä kuvauksesta puhun myöhemmin paljonkin.  Nyt riittää toteamus, että sitä sanotaan jaetuksi ymmärrykseksi käsillä olevasta tilanteesta.

Kiitos kun luitte. Levittäkää ajatuksia, omianne tai minun.

Arvostus on tärkeämpää kuin raha

Yhteiskunnassa pitäisi ihmisiä kannustaa enemmän tekemään arvostettavia tekoja. Tässä auttaisi, jos käytössä olisi arvostukselle kunnon mittari. Esittelen yhden ajatusleikin sellaisesta, nimittäin onorit. Ne auttavat meidä näkemään arvostettavat asiat tarkemmin ja puhumaan niistä paremmin, kun kaikkea ei tarvitse vääntää rahaksi.

Kuulin jo lapsena sanottavan, että kaikkea ei voi mitata rahalla. Vuosikausia minua on mietityttänyt, millä sitä sitten pitäisi mitata. Yhteiskunnassa kun pätee "sitä saat mitä mittaat", ja monet tärkeät asiat jäävät huomaamatta, jos niitä ei mitata tai mitataan väärällä tavalla.

Toimittaja ja kirjailija Anu Partanen mainostaa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa Yhdysvalloissa (jutut sekä Suomen Kuvalehdessä 19.6. että Helsingin Sanomissa 3.7.). Hänen viestinsä on, että suurin vapaus saavutetaan, kun yhteiskunta toimii ja turvaa verovaroilla tärkeät asiat. Silloin ei itse tarvitse murehtia ja säästää sairaanhoitoon, lasten koulutukseen tai eläkkeisiin kuten Yhdysvalloissa.

Tämän onnistuminen vaatii, että yhteiskunnassa on paljon ihmisiä, joiden työnä on tehdä toisille näitä hyviä asioita. Rahaa se toki vaatii, mutta yleensä suomalaiset ymmärtävät sen ja osaavat arvostaa veroja. Onpa täällä yhdistyskin nimeltä Iloiset veronmaksajat. Ja meillä on myös yksi parhaista innovaatioista: suomalainen virkamies. Sellainen, joka toimii yhteiskunnan hyväksi eikä omaksi edukseen. Mutta siitä lisää joskus toiste.

Vaikka Suomessa asiat ovat yleensä ottaen hyvällä mallilla, meilläkin on selviä katvealueita hyvän tekemisessä. Ihmiset olisivat valmiita tekemään toisilleen hyviä asioita paljon enemmänkin, jos siitä jotenkin palkittaisiin tai saisi arvostusta tai jopa elannon. Niinpä herää kaksi kysymystä. Miten sitä mitattaisiin? Miten siitä palkittaisiin?

Olen kirjoitellut tästä vuosien varrella erilaisia versioita Opasnettiin nimellä arvostusteoria. Monet niistä ovat osoittautuneet huonoiksi tarkemmassa tarkastelussa. Uusin versio arvostusteoriasta voisi toimia, ja siksi sitä olisi kiinnostavaa kokeilla käytännössä.

Koska arvostuksen jakamisessakin on kyse yhteiskunnallisesta päätöksestä, lähtökohtana minulla ovat samat periaatteet kuin aina eli avoimuus, kohteellisuus ja kritisoitavuus. Tehdäänpä siis ajatuskoe siitä, miten se toimisi:

Ihmiset palkittaisiin sellaisista hyvistä teoista, jotka he osoittavat tehneensä. Erilaisilla teoilla olisi erisuuruisia arvoja sen mukaan, miten arvostettavina ihmiset niitä pitävät. Käynnissä olisi jatkuva avoin keskustelu ja äänestys tekojen arvokkuudesta. Ihmisellä siis olisi sen verran arvostusta kuin hänen tekonsa ovat arvostettavia sillä hetkellä. Tämän arvostuksen mittayksikkönä käytettäisiin onoria. Mielipiteet voivat toki muuttua eri tekojen merkityksestä, ja samalla muuttuvat ihmisen onorien määrä.

Onoreissa tärkeintä olisi se, että ne tekisivät ihmisten hyvät teot näkyviksi ja arvostettaviksi, vähän kuin sankarimitalit. Ne olisivat julkaista tietoa, ja yhteiskunta kannustaisi niiden keräämiseen ja arvostamiseen. Ne olisivat siis arvokkaita itsessään.

Ihmisen olisi kuitenkin mahdollista myös elättää itsensä tekemällä näitä arvostettavia tekoja. Se tapahtuisi siten, että onoreita voisi lunastaa rahaksi. Tämä tapahtuisi epälineaarisella vaihtokurssilla eli ihminen jolla on vähän onoreja saisi yhtä onoria kohden enemmän euroja kuin sellainen jolla on paljon onoreita. Tämä on reilua samasta syystä kuin progressiivinen verotus. Olen kuvannut tätä pohdintaa tarkemmin Opasnetissä.

Onoreissa olisi hienoa se, että niitä ei tarvitsisi antaa pois, vaan ihmisellä säilyisi aina se arvostus jonka hän on ansainnut. Mutta yhtä onoria ei tietenkään voisi lunastaa rahaksi kahta kertaa, koska emme ole keksimässä rahanpainokonetta.

Tällaisessa arvostusjärjestelmässä on tietenkin monia käytännön haasteita, ja tarvitaan paljon kokeilua ja kulttuurinmuutosta, ennen kuin se voisi olla oikeasti käytössä. Mutta halusin esitellä idean teille jo aika varhaisessa vaiheessa. Se kun auttaa näkemään maailmaa tarkemmin, kun voi kuvitella, mikä on nykymenossa pielessä. Tulette huomaamaan, että monet asiat tehdään nykyään tyhmästi yksinkertaisesti siksi, ettei arvostukselle ole olemassa kunnon mittaria kuten onorit. Silloin asia väännetään talouskysymykseksi ja puhutaan rahasta, mutta usein ei tavoiteta asian ydintä. Olette ehkä sote-keskustelun aikana ajatelleet jotain tuon suuntaista.

Arvostus kuitenkin on tärkeämpää kuin raha, ja sen mittaamisen vaikeus estää meitä näkemästä monia tärkeitä asioita ja mahdollisuuksia. Jo onorin idea helpottaa niiden tärkeiden asioiden näkemistä ja ajattelemista. Erityisesti uskon sen edistävän avoimen tiedon tuottamista, ja tästä uskon löytäväni teille esimerkkejä lähipäivinä.

Kiitos kun luitte. Levittäkää ajatuksia, omianne tai minun.

Ohjelmistot parantamaan yhteiskuntaa

Yhteiskunnan pitäisi tarjota universaalit, avoimet digipalvelut yrityksille, jotta ne voisivat keskittyä varsinaiseen tehtäväänsä. Valtio voisi soveltaa tätä myös omassa toiminnassaan ja siten tehostaa tuottavuutta.

Rasmus Roiha ja Riitta Varpe kirjoittivat Helsingin Sanomissa 4.7. ohjelmistoalan kehitysmahdollisuuksista. Pääviesti oli, että palveluala voisi hyötyä paljon enemmän digitalisaatiosta, ja ohjelmistoalan ja palvelualan pitäisi tehdä tiivistä yhteistyötä. Nykyään kuulemma kolme viidestä palvelualan yrityksestä ei ole tarttunut järkevästi digimahdollisuuksiin, ja olemme jäljessä kansainvälisestä kehityksestä.

Digitalisaatio ja tieto liittyvät tietysti toisiinsa, mutta onko tällä nyt mitään tekemistä yhteiskunnallisen päätöksenteon kanssa? Onpa hyvinkin, koska yhteiskunta voisi ottaa tässä mahdollistavan roolin noudattamalla suomalaista tiedettä.

Ohjelmistot ovat tietoa, ja vieläpä hyvin käytännöllistä sellaista. Siksi niitäkin voi tarkastella samoilla kriteereillä kuin muutakin tietoa. Jotkut ohjelmistot noudattavat erinomaisesti avoimuuden, kohteellisuuden ja kritiikin periaatteita. Esimerkiksi Linux-käyttöjärjestelmä on kokonaan avoin, se löytyy aina samasta paikasta, ja kuka tahansa voi kehittää sitä eteenpäin, jos osaa. On myös lukuisia muita ohjelmia, joihin pätee sama. Mutta useimmat kaupalliset ohjelmat rikkovat näitä periaatteita, ja kuten kohta todistelen, se on usein yhteiskunnan tappio.

Luova tuho on sitä, että olemassaolevat käytännöt korvautuvat tehokkaammilla ja muutoshankaluuksien jälkeen resursseja vapautuu parempaan työhön. Yhteiskunta voisi nähdä oman roolinsa tässä digitalisaatiossa tarjoamalla palveluyritysten käyttöön avoimen lähdekoodin peruspaketin ohjelmistoja: kirjanpidon ja palkanlaskennan, nettisivujen ylläpidon, toimisto-ohjelmat, miksei myös käyttöjärjestelmän. Nämä kytkettäisiin saumattomasti verottajan ja muiden viranomaisten järjestelmiin, niin että kaikki pakolliset asiat hoituisivat automaattisesti.

Tällä tavalla tuettaisiin erityisesti pieniä yrityksiä, joilla ei ole erityistä ammattitaitoa ja resursseja näiden asioiden hoitoon. Eikä tarvitsisi ollakaan, jos ohjelmien käyttäminen ohjaisi oikeiden toimintamallien omaksumiseen. On kaikkien etu, jos tukitoiminnot hoituvat mahdollisimman vähällä vaivalla ilmaisohjelmilla, ja yritys voi keskittyä varsinaisen palvelun tuottamiseen.

Valtio voisi ottaa opikseen tästä palvelusta myös omien tietojärjestelmiensä osalta. Edelleen otetaan käyttöön suljettuja, kankeita ja kalliita ratkaisuja, joissa ei ole puhettakaan, että oman työnsä parhaiten tuntevat käyttäjät voisivat ehdottaa parannuksia työkaluihin niin, että ne toteutettaisiin. Niinpä kritiikki kanavoituu kahvitunneille, ja lisääntynyt purnaaminen vähentää tuottavuutta oman kokemukseni enemmän kuin kiky-sopimuksessa saavutetun kuusi minuuttia päivässä.

Palvelualalla on usein niin, että kun tieto on kerran tuotettu, sen jakaminen on ilmaista. Jos tiedon maksullisuus vähentää palvelun käyttöä, olisi yhteiskunnallisesti parasta jakaa se ilmaiseksi kaikille. Ongelmaksi tulee toiminnan rahoitus. Tästä puhun lisää huomenna.

Suomalainen tiede käytännössä

Suomalainen tiede voisi olla termi avoimelle, kriittiselle ja kohteelliselle tiedon tuotannolle ja käytölle yhteiskunnassa. Sen tavoitteena on toisten ymmärtämiseen perustuva jaettu ymmärrys.

Miksi pitäisi puhua suomalaisesta tieteestä, kun tiede kuitenkin on perustaltaan kansainvälistä?

Termi tuli minulle mieleen amerikkalaisen markkinoinnin professorin Ira Kalbin kommentista, että suomalaiset eivät osaa markkinoida hienoja tuotteitaan. Se mitä olen ehdottamassa, ei ole perinteistä tiedettä eikä sitä tässä muodossa harrasteta muualla maailmassa. Miksemme siis saman tien ottaisi sille nimeä, joka tuo mainetta ja kunniaa Suomelle ja suomalaisille ylipäänsä? Jos nimi taas osoittautuu huonoksi, se vaihdetaan parempaan.

Suomalaisen tieteen idea on kuitenkin tämä: otetaan vakavasti kolme periaatetta, joista eilen kaksi jo mainittiinkin.

Avoimuus eli kaikkien mahdollisuus saada tietoa asiasta, ja mahdollisuus kommentoida, kehittää ja kritisoida sitä mistä tahansa näkökulmasta, niin että se otetaan huomioon.

Kritiikki eli tieteen periaateen mukaisesti hylätään näkemyksiä, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua havaintojen valossa.

Ja kolmantena kohteellisuus, jonka mukaan kaikki tiettyyn asiaan liittyvä tieto kerätään yhteen paikkaan eli kohteellisesti. Tarkempaa kuvausta voi lukea Opasnet-verkkotyötilasta.

Kaksi ensimmäistä periaatetta ovat ehkä helpommin hyväksyttäviä (joskin tunnen myös paljon tutkijoita, jotka vastustavat niitä mutta siitä ehkä myöhemmin). Tässä vaiheessa on syytä kertoa, miksi juuri kohteellisuus on niin tärkeää.

Wikipedia on ehkä maailman merkittävin kohteellisuuteen perustuva tietojärjestelmä. Kaikki tietävät, että kun tarvitaan nopeasti jotain yleistietoa melkein mistä tahansa asiasta, se aina löytyy samasta kohteesta. Samoin tiedon tuottajat tietävät, että jos he haluavat omat tietonsa mahdollisimman laajalle yleisölle, ne kannattaa yrittää kirjoittaa juuri Wikipediaan.
Suomalainen tiede on kohteellista ja sitä tuotetaan samalla tavalla kuin Wikipediaa: kohteellisesti, avoimesti ja kriittisesti verkossa. Kuitenkin muutama tärkeä ero on, ja niiden takia suomalaista tiedettä ei voi tehdä Wikipediassa.
Wikipediassa alkuperäistutkimus nimittäin on kielletty. Siellä vedotaan viime kädessä vakiintuneisiin ja uskottaviin tietolähteisiin kuten oppikirjoihin ja luotettaviin instituutioihin. Alkuperäishavaintoihin ei saa vedota. Avoimessa tieteessä se on puolestaan välttämätöntä.

Suomalaisen tieteen kohteellisuus on ahnetta, ja siksi se poikkeaa niin Wikipediasta kuin muusta tieteenteostakin.

Tutkijan tavallisimpia huolia on pitää oma tutkimustieto puhtaana ja erillään huuhaasta. Siksi meilläkin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella on moninkertainen editorijärjestelmä varmistamassa, että tavallinen tutkija ei pääse muuttelemaan thl.fi-sivustoa ennen kuin riittävä määrä tutkimusaiheen ja viestinnän asiantuntijoita on tarkistanut sisällön ja antanut luvan julkaisuun. Samoin toimivat tieteelliset lehdet ja muut tutkijoiden piirissä luottamusta nauttivat julkaisukanavat.

Suomalaisessa tieteessä poikkeuksellisesti sallitaan avoin osallistuminen ja uusien, varmistamattomien ajatusten esittäminen. Lisäksi ahne kohteellisuus hamuaa myös käsittelyssä olevasta aiheesta esitettyjä epäilyttäviä väitteitä ja tuo niitä verkkotyötilaan keskusteltavaksi ja kritisoitavaksi. Populistien ajatukset eivät siis ole turvassa omalla foorumillaan samanmielisten keskuudessa, vaan ahne kohteellisuus raastaa ne suomalaisen tieteen ruodittavaksi ja havaintojen tuottaman valon paahteeseen.

Jos esitetty näkemys ei tätä kestä, se hylätään mutta raato jätetään kuitenkin kaikkien nähtäville kohteellisuuden periaatteen mukaisesti. Kaikki asiasta tietoa etsivät siis näkevät paitsi sen, mikä on paras tieteellinen tieto, myös sen, mitkä suositut väitteet eivät pidäkään paikkaansa ja miksi.

Väitteiden julkinen arviointi ei sinänsä ole ainutlaatuista. Yksi varhaisimmista arviointisivustoista on Truth-o-meter. Yhdysvaltain poliittisessa keskustelussa se onkin tullut tarpeeseen perkaamaan esiin puolitotuuksia ja silkkoja valheita. Yleensä tällaiset kritiikkisivustot kuitenkin ovat kiinnostuneet yksittäisten poliitikkojen yksittäisistä väitteistä, jotka toki voivat olla poliittisesti erittäin tärkeitä.

Suomalaisessa tieteessä tärkeintä on kehittää jaettua ymmärrystä eli käsitystä siitä, millaisia näkemyksiä ja erimielisyyksiä yhteiskunnassa on ja miksi. Silloin kiinnostavaa ei ole se, mitä joku on sanonut vaan se mitä hän on tarkoittanut -- varsinkin jos monet muut ovat samaa mieltä.

Huomenna tarkennan suomalaisen tieteen kuvausta käyttämällä tuoreita uutisesimerkkejä.

Brändätään suomalainen tiede

Monet maailman epävarmat kehityskulut kytkeytyvät olennaisesti siihen, mitä tietoa päättäjillä ja kansalaisilla on ja miten sitä käytetään. Suomalainen tiede voisi kehittyä brändiksi, joka toteuttaa tieteen parhaat periaatteet yhteiskunnan päätöksenteossa.

Maailma on muuttumassa nopeasti ja monessa suhteessa arvaamattomasti: on Venäjän trolleja, Brexitiä, populismin nousua, pakolaisuutta ja monia muita ilmiöitä, jotka voivat kehittyä ikävään suuntaan, vaikka myönteisetkin kehityskulut ovat aivan mahdollisia. Tutkijana minusta on erityisen kiinnostavaa se, että kaikkiin näihin ilmiöihin liittyy tärkeänä osana tieto ja tiedon käyttö. Tätä ei usein kuitenkaan huomata. Siksi päätin aktivoida tämän vanhan blogini (joka ei aikanaan noussut lainkaan lentoon) ja käyttää sitä kanavana herättämään keskustelua tiedon merkityksestä yhteiskunnassa.

Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta luulen tämän avaavan uusia kiinnostavia näkökulmia ja toimintavaihtoehtoja. Siksi toivon, että osallistut keskusteluun kanssani ja jaat näitä ajatuksia edelleen.

Aloitetaan populismista. Sitähän syytetään siitä, että tarkoitushakuisesti yliyksinkertaistetaan asioita ja näin saadaan kannatusta omille valtapyrkimyksille. Netissä melutaan ja levitetän harhaanjohtavia väitteitä niin ahkerasti, että totuus hukkuu niiden alle. Ongelmana on siis ensin oikean tiedon erottaminen väärästä, ja sitten oikean tiedon levittäminen ja hyödyntäminen.

Antipopulistit tuntuvat kummallisen voimattomilta tämän ongelman edessä, kun käytettävissä kuitenkin on tehokkain ihmiskunnan tuntema työkalu totuuden löytämiseen ja levittämiseen: tiede. Tieteen idea on yksinkertainen: kuka tahansa voi esittää näkemyksiä siitä, miten asiat ovat ja toimivat, mutta kaikkia väitteitä vastaan voi esittää kritiikkiä. Tärkeää on, että viime kädessä uskotaan havaintojen voimaan, ja armotta karsitaan pois kaikki se, mikä ei kestä havaintoihin perustuvaa kritiikkiä.

Miksei tutkijoita kutsuta apuun, kun populistit huutelevat epätotuuksiaan? Tutkijana vastaan itse: me olemme aivan liian hitaita, epäselviä ja keskittyneitä tämän ongelman kannalta vääriin asioihin. Emmekä yleensä edes noudata noita tieteelle tärkeimpiä avoimuuden ja kritiikin periaatteita.

Tässä blogissa yritän pala palalta avata tutkijoiden yhteiskunnallisen saamattomuuden ongelmia ja mahdollisia ratkaisuja siihen.

Ensimmäisen postauksen lopuksi nostan vision uudesta suomalaisesta vientibrändistä: suomalaisesta tieteestä. Se olisi tiedettä, jossa avoimuus ja kritiikki ovat arvossaan ja jossa tarkasteltaisiin yhteiskunnan kannalta tärkeitä aiheita sellaisella aikataululla, että se ehtisi ohjata yhteiskunnan päätöksentekoa etukäteen eikä vain viisastella virheistä jälkikäteen. Kritiikinkestävät tiedot vielä julkaistaisiin niin, että ne löytyisivät kaikki yhdestä paikasta laatuleimalla varustettuna.

Suomessa tämä voisi onnistua, koska meillä ihmiset luottavat toisiinsa ja instituutioihin paremmin kuin muualla. Meillä on järjestäytynyt tutkimuslaitosverkosto. Soveltavaa tutkimusta arvostetaan ja rahoitetaankin kohtuullisesti, esitetystä napinasta huolimatta.

Huomenna käsittelen sitä, miltä suomalainen tiede näyttäisi käytännössä.